Videoita ja muisteloita viime vuodelta

Selma tuli mammalomaltaan hoteisiini lokuussa 2012 ja aloitin kuntouttamaan sitä takaisin normaalitreeniin. Suunnitelmat olivat korkealla kisata niin paljon kuin mahdollista keväästä syksyyn sekä koulussa että esteillä, mutta nivusiin laitumella tullut pistohaava kesäkuun puolessa välissä muutti suunnitelmat parin kuukauden sairaslomaan. Videoita ei ole kuin yksistä seurakisoista, heC luokasta, jolloin olin itse töissä ja halusin nähdä radan. Nyt tietysti harmittaa, etten kuvannut kaikkia kisoja videolle...

Selma on kilpaillut sattumalta vain Sari-nimisten naisten ratsuna, kolmen eri Sarin. Huhtikuussa Selma starttasi heC:1 2000 -luokan Sari Mannermaa-Huotarin kanssa. Selmalla oli ensimmäinen kiima päällä, jolloin se on todella, TODELLA jäykkä. Kuin olisi rautakangen nielaissut. Tämä käy hyvin ilmi videolla, kun katsoo taipumista kulmissa ja ympyröillä. Selma oli myös hyvin jännittynyt kuten aina kisoissa ja otti vielä lisäkipinää radantakaisessa tarhassa riekkuvasta hevosesta. Pään vippailua sillä oli aika pitkään, koska vastusteli tuntumaa tai epätasaista kättä tai jos tehtävä kävi voimille. Vieläkin harrastaa vippaamista satunnaisesti jos käsi ei ole hiljaa. Rikkoja radalla tuli paljon ja ne tietenkin pudottivat pisteet alas. Tässäpä tämä:

Tyytyväinen olin tuohonkin suoritukseen, koska vaikka tammaa jännitti aivan hirveästi ja sillä oli kiima pahimmillaan, se koitti silti parhaansa. :)

Verrokiksi sitten viimeisistä kisoista muutama kuva. Ne olivat siis Selman ensimmäiset aluekisat ja kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa. Ratsastajana oli tällä kertaa Sari Harjunen emmekä onnistuneet Sarin kanssa järjestämään yhteistä aikaa, jotta hän olisi päässyt käymään Selman satulassa ennen kisoja. Parin kuukauden sairasloman lopusta oli kulunut Selmalla vasta kolme viikkoa, joten tamma oli vasta kuntoutumassa ja kaiken lisäksi siemennetty tiineeksi toukokuussa. Sari siis nousi ensimmäistä kertaa eläessään Selman selkään vasta verryttelyssä! Tavoitteet jotka ratsukolle asetin, oli että pysyvät aitojen sisällä ja jos hyväksytty tulos tulee, niin se on jo juhlan paikka. Kuinkas sitten kävikään: (heB Nuorten hevosten kenttäratsastusohjelma 2009) pisteet 274, 57,083% ja sijoitus 9./18!! Kyllä ihan onnen itku pääsi minulta. Raviosuudet menivät aivan loistavasti, mutta laukassa Selman toipilaisuus tuli esiin ja se pudotti oikean laukan alas kesken (pistohaava oli siis oikeassa nivusessa ja oikea laukka on muutenkin ollut Selmalla heikompi).

Aluekoulukisat Nurmeksessa 18.8.2013. Sari Harjunen & Selma. Kuva: Hanne Vainionpää

Kuva: Hanne Vainionpää

Kuva: Hanne Vainionpää

Laukassa ei jaksanut Selma enää kantaa itseään. Ehkäpä tänä vuonna on tilanne sitten jo toinen. :) Kuva: Hanne Vainionpää

Este- ja kavalettitreeniin päästiin sitten taas syksymmällä, mutta silloin täytyi jo laskea korkeuksia, kun massu pyöristyi. Seuraavaksi video Selman kavalettitreenistä elokuussa. Ratsastajana Sari Mannermaa-Huotari. Selman tyypillinen puomien pällistely käy tästä hyvin ilmi. Se tulee aika yllättäin! Usein tamma imee esteillekin todella hyvin ja sitten juuri noin yhtäkkiä hämmästyy estettä. Videolla kun tarkkaan katsoo, niin huomaa myös että se vieläkin ottaa lyhyempää askelta sillä oikealla takajalalla.

Valitan videoiden heiluvaa ja huonoa laatua, mutta jospa noista näkee vähän Selman tapaa liikkua. Tällä hetkellä oikea takajalka ei enää niin radikaalisti ota lyhempää askelta, mutta sitä täytyy seurata keväällä treenin alkaessa. Yhtään ei täällä treenikuume vaivaa... ;)

Käyntimaaston kellotusta

Kävin tänään Selmalla ensimmäistä kertaa yksin maastossa uudella tallilla ja vieläpä uudella reitillä. Kerrankin muistin satulaan noustuani, että kännykässäni on Sports Tracker, jolla voisin mitata reissun pituuden ja katsoa samalla kuinka nopsaan Selma kävelee. Niinpä ensin laitoin hälyytyksen tasan puolen tunnin päähän (jolloin on aika kääntyä takaisin tallia kohti) ja sitten laitoin Trackerin päälle. Mielenkiintoista!

Selmasta kaikki oli hirvittävän jännää, metsästä kuului sulavan lumen sirinää, lunta myös tipahteli puista niin että piti hypähtää säikähdyksestä ja asuinalueen läpi mentäessä ei tamma-polo tiennyt mitä pelkäisi eniten: maitolaitureita, postilaatikoita, pensasaitoja vai pihoilla liikkuvia ihmisiä. Autot eivät olleet ongelmallisia, paitsi linja-auto joka tuli aika kovaa mutkasta, mutta siitäkin selvittiin pelkällä tutinalla häntä koipien välissä. Vieras hevonen erehtyi hirnumaan meille ja sekös pisti töppösiin vipinää! Tiesittekö, että on aivan mahdotonta kävellä samalla kun hirnuu? Voi vain joko seistä tai ravata. Löytyi se hirnumiskäyntikin sitten kun asiasta neljästi keskusteltiin. Ja hätäkakat piti tietysti tehdä tien laitaan. (Hohhoijaa, eihän tässä maastoja olla talsittu kuin 7 vuotta kimpassa ja kilometrejä takana aika paljon...)

Selma on tunnettu siitä, että se kävelee ihan tajuttoman kovaa. Tallikaverit eivät yleensä pysy millään perässä kun kävellään. Ravi on aikalailla normaali, ei mitenkään erityisen reipas, jollei satu olemaan kotiin kiire. Mutta käynti on kyllä aivan omaa luokkaansa. Selässä istujalla tuntuu sisuskalut menevän sekaisin pelkästä ketkutuksesta mitä rivakka askellus aiheuttaa. Voisin kuvitella, että nopeutettu kameli tuntuu aikalailla samalta... Silti yliastuntaa ei yleensä tule n. 15 cm enempää, useinmiten takakavio polkee vain etukavion jäljen päälle. Pitkä  runko on tietysti tässäkin osasyyllinen. Löysin ohjin Selma kävelee aina kaikkein nopeiten. T-kantakirjauksessa on kävelykoe, jossa työkärreihin lastataan 500 kg kuorma ja kävellään yksi kilometri aikaa ottaen. Mitä kovempaa kävelee, sen parempi. Selma käveli kokeessa aika hyvin, tosin kuski ei uskonut että löysällä ohjalla tulee parempi aika vaan piti ohjat tuntumalla sanoistani huolimatta. Aika oli kuitenkin 8:52 min/km ja toi 8 pistettä. Ajanoton jälkeen lautakunnan jäsen koeohjasti Selman ja hän tuumasi sitten heti, että "tämähän kävelee löysällä ohjalla paljon kovempaa!". Noh, hyvä aika tuli kuitenkin.

Tänään ei varsamahan kanssa ihan päästy samaan vauhtiin (eikä kyllä ollut tavoitteenakaan). Tässä lopputulos:

Kesto: 57:31 min
Matka: 7,01 km
Keskinopeus: 7,3 km/h
Keskivauhti: 08:12 min/km
Maks. nop. 45,1 km/h (mörköjä ja se vieras hevonen...)

Hauskaa oli saada nämä tiedot! Voi kun jo innolla odotan ensikesän ravi ja laukkatreenejä Sport Trackerin kanssa! Pääsee seuraamaan kehitystä kenties.

Lopuun pari kuvaa viime talvelta. Treenejä odotellessa...

Helmikuussa 2013 mennään Selman kuuluisaa 'keijukaislaukkaa'. ;) Kuva: Virva Hakala

Selma ja minä Paken valkassa 9.4. 2013, kuva: Virva Hakala. Siellä se pitkäkoipi taas koittaa muka saada pohkeensa kohdalleen. Huhhei.

Lisää massaa?

Mielestäni termi "massa" pitäisi kitkeä hevosihmisten puheista lopullisesti pois, sen verran epämääräinen sana se on. Kaikki muistamme fysiikan tunneilta, että massa on painoa, mutta siihen se yhteinen mielikuva sitten loppuukin. Täytyisi selkeästi sanoa haluaako hevoselleen lisää lihasta vai lisää rasvakudosta eli läskiä. Nostetaanko lihaskuntoa vai lihavuuskuntoa?

Selman kanssa olen yhteisen seitsemän vuoden kavioliiton aikana kuullut lukuisia kertoja siitä, että se on liian laiha, hoikka, kuikelo, pajunvitsa jne ja sen pitäisi ehdottomasti saada massaa lisää. Lisää ruokaa siis. Kuten melassileikettä. Tai mielellään jotakin energiapitoista. Minulle on takaraivoon jäänyt jo tallityttövuosilta, että hevonen on sopivassa lihavuuskunnossa (eli läskiä on sopivasti) kun kylkiluut eivät näy, mutta ne tuntuvat helposti kädellä silittäessä. Selmalla ei ole koskaan näkyneet kylkiluut, enkä ole miloinkaan itse pitänyt sitä laihana, mutta lihasköyhä se on ollut kauan. Se puolestaan on oma vikani, koska en aikaisemmin teettänyt heinästä analyysiä enkä tiedostanut valkuaisen puutetta. Treenasin kyllä, mutta lihaksilla ei ollut mahdollisuutta kasvaa ilman valkuaista. Oma diagnoosini tammasta on siis se, että se on lihavuuskunnoltaan ideaali (ei laiha eikä lihava) ja lihasta on vähänlaisesti.

Kantakirjauksessa suomenhevosten lihavuuskunto arvioidaan asteikolla 1-5 ja + sekä - laajentavat skaalaa. Tarkemmin aiheesta lukee Hippoksen sivuilla jalostusohjesäännöissä, mutta siis
1 = Erittäin laiha
2 = Laiha
3 = Normaali
4 = Lihavahko
5 = Lihava

Kuvat yllämainituista piirroksina ja painolaskuri löytyy Hippoliksen sivuilta. Nykypäivän hevosharrastajat eivät ole eläissään nähneet laihaa hevosta. Paitsi ehkä youtubessa tai jossain kiertävissä kauhukuvissa. Nyt 3 hevonen on laiha, tuo 4 (lihavahko) tuntuu olevan se "normaali" mihin pyrkiä ja 5 on se hieman-on-kiloja-kertynyt-mutta-onpahan-massaa -tyyppi ja tämä huolestuttaa minua. Näillä nelosen ja vitosen hevosilla kuitenkin esimerkiksi hypätään esteitä.

Ihan vertailun vuoksi linkitän muutaman kantakirjatun hevosen, jotta selventyy miltä näyttää kolmosen ja nelosen kuntoluokkaa edustava suokki. Ensimmäisenä tietysti Selma. Kuva on otettu samalla viikolla, kun se kantakirjattiin T-puolelle ja lautakunta arvioi sen lihavuuskunnoksi tuolloin 3+ (huomaa plussa, eli kallistuu aavistuksen jopa neloseen...) ja maininnaksi tuli myös "lihasköyhä selkä ja lanne". Lihavuuskunto tässä siis normaali.

Alla kuntoluokitus myös 3+, normaali:

Romeo Lax. Kuva sukupostista. Rompun kärreillä olen saanut kunnian kerran istua ja herraa ohjastaa käyntilenkin verran. ;)

Tällä kuntoluokitus 4+, lihavahko:

Anisian Alvar, hieno ori ja taitava ratsastaja! Kuva: Hippos

Lihavana (5-) on kantakirjaan tarjottu mm. Selman emänisä E.V. Johtotähti. Ihan hauskaa pläräillä kuvia ja pohdiskella mikä on tavoite ja ihanne. Ruokintaguru Markku Saastamoinen tokaisi antoisalla heinää käsittelevällä luennollaan Kajaanissa, että 99% kouluratsuista on lihavia, koska omistajansa haluavat niiden olevan massiivisia. Vaikka se olikin aika rumasti sanottu, niin yhdyn kyllä valitettavasti tuohon. Vaikka koulutuuppauksesta olenkin innostunut vanhoilla päivilläni, en silti halua syöttää Selmaa ylipainoiseksi vaan hankin täytteet sen lommottaviin kohtiin mielummin lihaksina. Tällä hetkellä toki toivon sille sitä rasvaakin, jotta on mistä imettää. Mutta kun on tuollainen 160 cm korkea ja 168 cm pitkä hevonen jolla olisi joskus tarkoitus hypätä ratana metriä, niin ei sinne kyllä ylimääräisiä kiloja tarvita, jotta jalat säilyvät ehjinä.

Se on varmaan meidän ravitallien kasvattien "ongelma", että kaikki ympärillä pyörivät ratsut näyttävät lihavilta. Silmä tottui silloin aikoinaan treenattuihin ja hyvin ruokittuihin suokkiatleetteihin. Sellaiseksi haluan Selmankin joskus saada: lihaksia pullistelevaksi, kiiltävä kylkiseksi suoritushevoseksi. En siis aio lisätä sille ruokaa läskin toivossa vastaisuudessakaan, jollei kylkiluut ala joskus pilkottaa silmin havaittavasti.

Hevosen painon arvioiminen onkin sitten vielä juttu erikseen. Tavallinen riviharrastaja tarvitsee hevosensa painoarviota ainakin madotuksen aikaan tai muuten lääkinnän takia, mutta vetokisoja harrastavat tarvitsevat tietoa myös muuhun tarkoitukseen. Yllä olevassa Hippoliksen linkissä on tosiaan painolaskuri, joka laskee painon hevosen rinnanympäryksen mukaan. Selman rinnanympärys oli kantakirjaushetkellä 180 cm ja tuolla laskurilla sen paino olisi ollut 490 kg. Kantakirjatessa T-puolelle vetokokeella hevosen paino koitetaan arvioida mahdollisimman tarkasti, koska vedettävä kuorma rakennetaan painoon suhteutettuna. Hippoksella on oma taulukkonsa, jossa ensin lasketaan yhteen säkäkorkeus+rungon pituus+lautasten leveys ja tälle summalle on määrätty sitten arviopaino. Selman mitat osuivat 580 kg kohdalle ja sen mukaan kuorma sitten tehtiin (eihän tuossa ole kuin melkein 100 kilon heitto verrattuna painolaskurin arvioon...). Itseäni jäi tuo hiukan kaivelemaan, sillä Selma on todella ulkolonkkainen ja takapuolen leveys mitattiin leveimmältä kohdalta, eli noiden lonkkaluiden mukaan. Jäi tunne, että kuorma tuli liian raskaaksi, mutta ehkä olen väärässä. Tällä esimerkillä halusin kertoa, ettei kannata luottaa siihen rinnanympärysmittaankaan ihan sokeasti. Se minusta näyttää puolestaan liian vähän. Oma arvioni Selman painoksi normaalissa treenikunnossa on noin 550 kg. Mutta arviot on arvioita.

Kun edesmennyt ruunani Kaurahattu kävi vetokisoissa, siellä kaikki hevoset punnittiin autovaa'alla, mikä oli hyvinkin silmiä avaava kokemus! Toisin kuin Selma Haksu-vainaa oli lyhyt, tiivisrunkoinen ja hyvin tehokas rehunkäyttäjä, lihoi helposti. Se oli vain 153 cm korkea, mutta hirvittävä sotanorsu edestä ja oli myös lihonut laitumella ennen tuota punnitusta. Se painoi 520 kg (pari kuvaa noista vetokisoista löytyy täältä). Koska se oli tuplasti rotevampi edestä kuin Selma ja myös lihava, on minun tässä valossa vaikea niellä Selman painoksi keväällä 2010 580 kg. Pitänee kuskata se joskus autovaa'alle, ehkäpä vetokisojen yhteydessä. ;)

Loppufiilistelyksi ja treenihaaveilun tueksi kuva viime keväältä. Voi voi.. Kunpa se pieni syntyisi terveenä ja mammakin selviäisi ongelmitta ja päästäisiin taas touhuamaan kohti tavoitteita!

Laura Polso sai kiimasta kankean Selman kulkemaan oikein sievästi. :)

Loimittaa vai eikö loimittaa

Hevosten loimittaminen tuntuu olevan yhtä tunteita kuohuttava puheenaihe kuin ruokinta. Tänään huomasin kyseenalaistavani omiakin periaatteitani asian tiimoilta. Ihmisen on hyvin usein vaikea tietää paleleeko hevonen vai ei, etenkin jos asiaa tarkastellaan oman tarkenemisen näkökulmasta.

Koko sen 15 vuoden ajan kun minulla on ollut klippaamattomia suomenhevosia, olen nähnyt niiden tärisevän kylmästä kerran. Silloin oli kevättalvi, ehkä huhtikuu ja aamulla aurinko paistoi siniseltä taivaalta talitinttien laulellessa iloisesti. Kaksi suokkiruunaa saivat mennä ulos nakuna irtoavan talvikarvansa kanssa. Olin päivän luennolla ja puolilta päivin katsoin ikkunasta ulos: siellä satoi kämmenen kokoisia räntälämpäreitä vaakana, tuuli oli yltynyt navakaksi. Plusasteita oli varmasti pari kolme. Ajattelin heti, että nyt pojat palelee ja soitin kotiin. Kuulemma juoksentelivat tarhassa ja käskin mennä katsomaan täriseekö ne. Ja vapisivathan ne kuulemma! Ruunat sisään ja kaikki viltit ja loimet niskaan mitä löytyi (ja pari kuivaa vaihdettavaksi myöhemmin) sekä isot annokset heinää eteen. Sillon kyllä säikähdin.

Koskaan en loimita siis tyynellä ja kuivalla kelillä, olipahan pakkasta vaikka -40 C. Nuo syksyn ja varsinkin kevään kosteat ja tuuliset kelit ovat ne joista stressaan. Sanonta kevät keikkuen tulevi on totta ja aiheuttaa minulle suurta mielenvaivaa, kun sää voi vaihtua päivän aikana moneen kertaan ja yleensä vielä niin, että jos et aamulla loimita, loppupäivän sataa ja jos loimitat aamun sateen takia, loppupäivän paistaa aurinko. Ongelmaahan ei tietysti ole jos hevoset ovat omassa pihassa ja itsekin jopa paikalla muuttamassa loimitusta kesken päivän tai jos vuokratallissa suostutaan laittamaan loimi niskaan mikäli keli muuttuu. Muussa tapauksessa olen hyvin ahdistunut kevään läpi. Syksyllä karva on kesän jäljiltä vielä lyhyehkö ja sade voi olla hyvinkin viileää, mutta toisaalta jos sade on vain kuuro lyhyt karva kuivaa aika nopeasti. Keväällä taas karva on talven jäljiltä pitkä ja paksu ja jos se kastuu läpi, se ei niin vain kuivakkaan.

Tänään tiesin jo aamusta että pakkasta on koko päivän -2 ja -3  hujakoilla ja että iltapäivällä alkaa tupruta lunta. Laitoin silti Selman nakuna ulos, koska niin kauan kun pysytään pakkasen puolella, en pelkää karvan kastuvan läpi. Lumi ei haittaa, räntä haittaa. Tallin muut hevoset loimitin omistajien toiveiden mukaan: fleecevuorisia sadeloimia tai kevyttoppaloimia. Kun sitten illalla lähdin kotoa iltatalliin ja kävelin autolle tunnustellen ilmaa, ajattelin sen tuntuvan leppoisalta: tuskin Selmaa paleltaa. Lumi auton päällä kuitenkin vaikutti tahmealta ja aloin hieman huolestua. Mitäs jos se on sittekin märkää... Kun auto lämpesi liikenteessä, sitä piiskaavaa lumisade suli etulasiin vedeksi ja aloin olla jo aivan varma, että Selma tutisee tarhassaan kuin hyytelö. Tässä sitä taas maalaisjärjellä palellutetaan hevonen.

Kun Selmaa ottaa sää pattiin (ja yleensä se johtuu korvaan vihmoutuvasta lumesta tai vedestä) se juoksentelee ympäri tarhaa, viskoo päätään ja potkii aitoja, tarhakavereita tai ilmaa. Se kyllä tekee hyvinkin selväksi, että nyt menee hermo. Silloin kun sen loimittaa, niin se asettuu ja rauhoittuu. Kun siis lähdin noutamaan ensimmäistä kevyttopaloimen alle laitettua puoliveristä, koitin pimeyden läpi nähdä mitä Selman tarhassa tapahtuu. Odotin valkoisen läsin heiluvan pimeydessä tai kuulevani sen juoksua. Mutta siellä tamma seisoi tyynesti aloillaan. Naapuritarhojen loimitetut kaverit puolestaan pyörivät ympyrää kuin tiikerit eläintarhassa. Taluttamani hevonenkin oli tavallista kiireisempi ja hermostuneempi ja kulki pää kenossa. Sen koviin oli jäätänyt lunta kiinni. Tuulen aiheuttamat äänet pimeässä hermostuttivat kaikkia.

Kun hain Selman, totesin että se on todellakin kastunut korvista häntään. Hännän molemmin puolin kankuista roikkui jopa jääpuikkoja! Mutta tamma oli aivan rauhallinen, mutusteli jostain kaivelemiaan heiniä ja tuli tyytyväisen näköisenä luokseni. Se kulki aivan rauhassa talliin ja jätettyäni sen karsinaan mietin pitäisikö sille laittaa fleece yöksi vai kuivuisikohan se ilman sitä.

Annoin sen hetken sulatella jääpuikkoja persuksistaan ja mietin, että moni varmaan saisi kohtauksen kun näkisi sen nyt. Harmi kun en tajunnut ottaa kuvia niistä puikoista! Mutta yllä olevan kuvan avulla pystyy kyllä kuvittelemaan kuinka ne olivat muodostuneet, sillä pyllyssä oli samanlaisia juovamaisia sulamisvesivalumia kuin tuossa mahan takaosassa näkyy, ja näiden raitojen päästä vesi oli lähtenyt tippumaan maata kohti jäätyen siihen. Puikot eivät siis todellakaan olleet nahkassa kiinni, vaan pisimpien karvatupsujen kärkiin muodostuneita, aika kapeita ja niitä oli muutama per kinkku.

Kun olin saanut kaikki hevoset sisään ja loimet kuivamaan, iltaruoat oli maiskuteltu ja levollinen heinän rouskutus täytti tallin, menin hikiviilan kanssa kuivailemaan tammuskaa. Se harrastaa iltaisin tuota mitä se yllä olevassa kuvassa tekee: seisoo pää oveen päin syömättä ja kuuntelee mahassa poukkoilevaa vaaviaan. Ei ole tyypillisen perso ruualle tämä suokki-tytteli. Noh, sivuraiteille eksyin taas. Kun siis koitin hikiviilalla vedellä vesiä pois, ei sitä oikeastaan lähtenyt kuin niitten sulaneiden jääpuikkojen kohdalta. Kokeilin Selman kainaloita ja se oli lämmin, samoin kuin kastuneista kohdista. Tein selkäkarvaan jakauksen ja huomasin helpottavan asian.

Selman erikoinen turkin rakenne oli onnistunut työssään. Kovat peitinkarvat olivat valuttaneet veden pois liukasta pintaansa pitkin ja tiheääkin tiheämpi vaalea pohjavilla oli säilynyt aivan kuivana! Karva ei myöskään ollut liiskautunut kylkiä pitkin vaan muodosti suomumaisen kuvion, joka jätti ilmaa lämmikkeeksi pohjavillan sekaan. Eipä siis ihme, ettei tamma tuntunut palelevan! :) Sillä on korvissaankin niin paljon karvaa, ettei sinne tällä kelillä päässyt satamaan mitään, toisin kuin joillakin tallikavereillaan, jotka olivat loimistaan huolimatta hätäisiä ja jopa kiukkuisia, koska korvissa tuntui ikävälle.

Olen juuri tällainen, että jatkuvasti kyseenalaistan itse omia toimintamallejani ja tuntuu, että välillä turhaankin kaivelen vikoja itsestäni. Joskus kai voisi vain luottaa siihen tietotaitoon mitä on jo tullut haalittua tähään ikään mennessä. Mutta haluan aina vain oppia lisää ja tietää miksi. Ja tästä syystä kysyn myös peililtäni usein: "Miksi teen näin?" Kun osaan asiat itselleni perustella järkisyin, niin silloin voin perustella ne myös muille jotka kenties kyseenalaistavat päätöksiäni. Ja tottakai nämä omat päätelmäni koskevat vain minun hevosiani, jokainen saa hoitaa omansa miten haluaa. Aina en toki ymmärrä toisten ratkaisuja, mutta en minä ole mikään tuomitsemaan. Toki kerron oman näkemykseni perusteluineen jos minulta mielipidettä kysytään. Eikä näitä minunkaan ratkaisuja aina moni ymmärrä! Noh olen minäkin joskus loimittanut turhaan esimerkiksi syksyllä kun aamun on satanut vettä ja olen päivällä halunnut ratsastaa kuivalla hevosella (tai lähinnä olen halunnut varustaa kuivan hevosen). Mutta mitä enemmän Selma saa nakuilla, sen onnellisempi se tuntuu olevan. Aamuisin se piehtaroi puhtaassa hangessa ja sen iho voi hyvin, kun saa edes ratsastukseen tai ajoon asti antaa tuulen pöyhyttää nahkaa.

Näin voin mennä rauhallisin mielin nukkumaan, eikä tarvitsekaan nyt syyttää itseäni sängyssä pyörien kuinka palellutin polle-poloisen oman julmuuteni ansiosta. ;)

Treenihaaveita mamma-maastossa

Tänään päästiin Selman kanssa ensimmäistä kertaa maastoon uudessa tallissa. Mukana oli kaksi ruunapuoleista tallikaveria ja Selma toki käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytymällä hädässä olevaksi prinsessaksi asfalttitien ylityksen kohdalla sekä tielle tulvineen ojan kohdalla (tielle oli siis noussut kellertävää jäätä ja sekös oli kammottavaa). Onneksi Prinssi Rohkea saatteli neidon näiden hirvitysten ohi.

Vaikka rakastankin varsojen suunnittelua, niiden opettamista ja kasvun seuraamista, tämä mammailuaika on kyllä siinä mielessä minulle vastentahtoista, että tykkään myös treenata hevosia. Ja tietenkin Selmaa tässä tapauksessa. Nyt on kuitenkin ajettava koneet niin sanotusti alas ja koko ajan hissuteltava enemmän. Mieli jo siintää ensi kesässä, kun toivon mukaan päästään taas treenaamaan kunnolla ja katselemaan syksylle sopivia kisoja.

Vaikka muussa elämässäni olen hyvin hajamielinen, sotkuinen ja laiskakin (mukavuudenhaluinen siis), niin hevoshommissa jokin toinen persoonani puskee pintaan. Käytössäni on treenikalenteri, johon merkkaan kengitysten, madotusten, raspausten ja rokotusten lisäksi kaiken. Siis vasempaan kainaloon tulleesta ruvesta päänviskomiseen. Koska perusliikutus jakaantuu 3-4 henkilölle (minä, vuokraajat ja estekuski), kirjoitan kalenteriin lyijykynällä yleensä kolmen viikon jaksoissa kuka tekee mitäkin minäkin päivänä ja milloin on vapaa. Vuokraajat ovat tottuneet jo kertomaan viestillä mitä harjoituksia tekivät ja miten meni, miltä tamma tuntui ja oliko jotakin erikoista. Tämä lukee itseasiassa jo vuokrasopimuksessa. Nämä viestit sitten kirjoitan kalenteriin ja joka päivältä siellä lukee sitten mitä on tehty ja liikutuksen kesto. Nykyään olen alkanut merkata jopa sään ja lämpötilan. En tiedä miksi! Voipahan vertailla paljonko oli pakkasta viime vuonna tähän aikaan.

Ote huippusalaisesta treeniksestä viime keväältä. Sunnuntain estekisoista suoraan oriasemalle! :D Vapaapäivää ei tälle viikolle sattunut, mutta lomaa tuli oriasemalla 10 päivää putkeen. ;)

Vapaapäiviä Selmalla on yleensä 1-2 pv/vko, ja ne ovat totaalisen vapaita. Joko laitumella tai tarhassa. Joskus on myös yksittäisiä viikkoja, ettei vapaapäivää tule, mutta silloin seuraava viikko alkaa vapaalla.Tähän saakka olemme liikuttaneet Selmaa 40 min - 1,5 h per päivä, mutta ensisyksystä lähtien olen ajatellut niin, että huoleti voin itse käydä myös vuokraajien päivinä vielä maastossa mikäli he ovat menneet kentällä tai toisin päin. En tietenkään halua tylsistyttää tammaa liialla touhulla, mutta maastoon se ei koskaan kyllästy.

Uutena asiana treeniin tulee (sitten varsan pärjätessä tunnin yksikseen) laukkavedot, joita päästään tekemään raviradalle ja vetoavuksi saadaan joko tallikavereita tai pomon ravurit. Voi olla, että tämä henkinen mummo ei uskalla kuin istua siellä ravikärreillä ja laitan jonkun itsesuojeluvaistotta elävän takiaisen sinne kyytiin. Olen neljästi mennyt hevosella kuperkeikan ja alkaa kiihkeät laukkailut hirvittää. Niin kauan on asiat hyvin, kun mieleen ei juolahda se kaatuminen, mutta kun se kerran päähän pälkähtää ja alla vilisevää maata vilkaisee, niin sitten on kyllä peli menetetty. Ravirata voisi toisaalta olla turvallinen paikka siedättää itseään, koska siellä ei niin hirveästi tule mutkia/mörköjä/kiviä/kuoppia/metsän elukoita jne. Noh, katsotaan. Voi olla, että uskallan sellaista kestävyyslaukkatreeniä käydä itsekin tekemässä, että rauhallista laukkaa mennään muutama kierros suuntaansa. Siinäkin kyllä tarvitaan vetoavuksi joku laukkahirmu, yksin kyllä varmasti Selma hyytyisi. Sille laukan ylläpitäminen on tylsää, nostaa kyllä pontevasti ja säpäkästi.

Odotan myös innolla estetreenien alkamista keväällä! Puomityttönähän minä olen niissäkin tapauksissa, koska en myöskään uskalla hypätä itse Selmalla niin kauan kun se on epävarma lähestymisissä. Olen oikea ongelmien kiteytymä! :D Mutta minulla on polvilumpio mennyt 2,5 kertaa sijoiltaan, lonkat myös ovat löysät ja selässä paukkuu s-nikama välillä paikalleen ja välillä paikoiltaan. Siihen kun yhdistää rajut sik-sak -lähestymiset esteelle tai äkkipysähdyksen esteen juureen, niin sitä ei tiedä onko minulla yhtään niveltä enää paikallaan sen jälkeen. Odottelen suosiolla siihen saakka, että Selma on rutinoitunut ja varma hyppääjä.

Viimekausi oli siis Selman ensimmäinen kisakausi, eikä meillä ollut mitään muuta tavoitetta, kuin koluta kaikki kissanristiäiset läpi ja jos hyväksytty tulos tulee, niin se on jo juhlan paikka. Selmalle kisaaminen on kuitenkin aivan uusi asia ja esteillä se jännittää hirvittävästi normaalejakin esteitä puhumattakaan erityisen poikkeavista tai värikkäistä. Siksi viime kesänä haettiin vaikka niitä hylkyjä, kunhan se A) on vieraassa paikassa ja B) lopulta hyppää myös sen kauhian-hirviän esteen yli. Ja näihin tavoitteisiin päästiin jo niissä ekoissa ja viimeiseksi jääneissä kisoissa. Estepuoli jäi tosiaan kesken laitumella nivusiin tulleen pistohaavan takia kesäkuun puolivälissä ja sitten kun siitä oli toivuttu, Selma olikin jo tiineenä. Siksipä jännityksellä odotankin tulevaa kautta. Ja tapaturmaisen kesän jälkeen myös pelkään, että jotain taas sattuu. Ennemmin nämä pelot tietysti kohdistuu nyt varsomiseen...

Mutta siltikin eilen illalla vietin karsinassa pitkän tovin kädet Selman masulla ja tunsin potkuja ja liikehdintää. Mietin siinä, että hassua sitten kun varsa on iso ja hieno, niin se sama sankari potkutteli minua käteen Selman mahassa. Suuria toiveita, haaveita, unelmia... Jotka toteutuu tai ei. Koulussa juuri viimeksi oli aiheena hevosten lisääntymisfysiologiaa ja vaikka aihe kiinnosti aivan hirvittävästi, oli kuitenkin ahdistavaa kuunnella mitkä kaikki asiat tiineydessä ja varsomisessa voikaan mennä pieleen. Eikä pieni varsa ole siltikään turvassa, vaikka varsominen sujuisi hyvin. Huh huh. Pakko vain olla ajattelematta niitä liikaa. "Ei meille satu mitään". Tunnustella vain pieniä potkuja ja odottaa. Vielä 2 ja puoli kuukautta...

Varsaunelmia ja erisukuisuutta

Lukeudun niihin suomenhevosharrastajiin, joita huolettaa rodun kapeneva geenipohja. Iloitsen toki jokaisesta syntyvästä suomenhevosvarsasta, mutta Selman kohdalla haluan kantaa korteni kekoon sen suhteen, että jälkeläiset olisivat mahdollisimman erisukuisia ja niiden sukusiitosprosentti pysyisi alle 5%:n. Erisukuisuudesta löytyy enemmän tietoa osoitteesta: http://www.havia.net/suomenhevonen/suvut.php , mutta lyhykäisyydessään puhutaan erisukuisesta suomenhevosesta, kun sen suvussa ei ensimmäisessä neljässä polvessa esiinny nimiä Vokker, Suikku, Hilu tai Vieteri. Selma itsessään ei lukeudu erisukuiseksi (http://www.sukuposti.net/hevoset/e-v--selina/356864), koska sillä löytyy 4. polvesta kerran Hilu ja kerran Vieteri, sekä myös V.T. Ajatus, jonka isä on taas Vieteri. Mutta Selman jälkeläisissä nämä tipahtavat jo viidenteen polveen, joten isäorivalinnasta riippuen niiden on mahdollista olla erisukuisia.

Nähdessäni Selman myynti-ilmoituksen, kiinnostuin siitä heti. Se oli harvinaisen värinen (kulorautiaita suomenhevosia syntyi vuonna 2005 vain kolme) ja sen suku oli minusta miellyttävä. Jollekin muulle sen suku kertoo aivan eri asioita, mutta minulle merkittävät nimet olivat Toto, E.V. Johtotähti sekä Luonnos. Tuttu nimi oli myös tuo aiemmin mainittu Vieteri. Toto ja Luonnos merkitsevät minulle henkilökohtaisten kokemusten perusteella äärimmäisen kilttiä ja helposti käsiteltävää luonnetta. Kun olin 11-vuotias aloin käydä eräällä ravitallilla hoitelemassa hevosia ja siellä oli aikuinen totolainen ori, jota minä sellaisena pikkulikkana pystyin taluttelemaan kiimaisen tammalauman ohitse ja ähräämään linimenttejä ja villapinteleitä ystäväni kanssa sen jalkoihin toista tuntia oriin vain nukkuessa seisaaltaan. Toinen tällainen kiltti ori oli Luonnoksen pojasta Siruluonnosta. Tiedän, että on pöljää luoda mielikuva jostakin sukulinjasta yhden esimerkin perusteella, mutta olen toki kuullut sitten myöhemmin muidenkin totolaisten (ja tottilaisten) sekä Luonnoksen jälkeläisten olevan huippuluonteisia käsitellä. Selmakin on tästä elävä todiste.

E.V. Johtotähteä en edelleenkään ole turvatusten tavannut, mutta kasvattajansa Eevan kanssa olen puhelimessa turissut ja paljon on Selmassa Johtiksen hyviä piirteitä: palvelualtiutta ja herkkyyttä. Selman isä Hilto on kyllä mielenkiintoinen nimi suomenratsuja seuraaville, sillä monet suomenhevosten kenttä- ja estemestaruuksien kärkikahinoissa pyörivät hevoset ovat hiltolaisia: Hilton Jäpä, Tähti Ohjus, Hilton Ilo... Ei lainkaan huonoja sisaruspuolia meidän mammalla! ;) Selman hyppytekniikka ja laukka on voinut saada lisäpotkua isukilta, joka kuitenkin oli ravuri. Selman emä E.V. Valotar ei puolestaan tainnut elämänsä aikana saada koulutusta mihinkään ammattiin, mutta ennätti tehdä hienoja varsoja ennen liian aikaista kuolemaansa. Selman jälkeen syntyi jo kohu-oriiksi (isänsä Kiptonin harvinaisen suvun takia) noussut Tauno-Torsti, sitten Anisian Camomilla (i. Lerkkana) ja viimeiseksi jäänyt ori Johtavan Uni (i. Lerkkana)

Mitään juoksuhevostahan minä en etsinytkään, joten sillä ei ollut mitään merkitystä minulle millaisia nopeuksia Selman vanhemmat periyttävät. Ja toki halusin livenä käydä toteamassa tamman luonteen, rakenteen ja eritoten liikkeet. Eikä tarvinnut pettyä! Vieteri ja poikansa V.T. Ajatus jättävät elastisuutta raviin ja Selmalla löytyy siis Vieteri kahdesti ja V.T. Ajatus kerran, mutta neljännessä ja viidennessä polvessa, joten en niin tiedä minkä verran niillä on enää vaikutusta. Silloin pikkutallityttönä totolaista oria hoitaessani, samaisella tallilla oli myös vieteriläinen siitostamma jonka jälkeläisiä valtaosa tallin asukkaista oli. Tamma oli aika kovaluontoinen, mutta toimiva ja rehti, niin kuin olen ymmärtänyt itse Vieterinkin olleen. Kannattaa muuten lukaista Kaarlo Partasen kirjoittama kirja Vieteristä!

Voi kun odotan jo tätä ihanaa näkyä tulevaksi taas!

Selman sulhasten valinta onkin sitten vähän kinkkisempää puuhaa, jos ja kun haluan noudattaa alle 5% sukusiitospolitiikkaani sekä vältellä valtaoriita. Kaikki Ypäjän Kelmistä polveutuvat oriit käyvät yleensä Selmalle, mutta niitä saa harvemmin siirtona ja niin kauan kun Selma on minulla aktiivikäytössä, en raski kiikuttaa sitä toiselle puolelle valtakuntaa moneksi viikoksi. Myös Lerkkana ja poikansa Savelan Hemuli sekä Anisian Alvar (joka on muuten ihanan valmentajani omistuksessa!) ovat mahdollisia. Pellervolaiset käyvät myös ja pilvenpoikalaiset, mikäli emäpuolella ei sitten ole jotakin mitä en halua. Pellervolaisista kiinnostaa Knuutilan Veikko ja veljensä, vielä kirjaamaton Knuutilan Väinö (joka asuu syntymäkaupungissani melko paljon lähempänä kuin Veikko). Onhan niitä oriita muitakin ja sukupostin Dream Pedigree onkin lempileluni. Toki suku ei voi olla ainoa asia mitä oriista katsotaan, rakenne ja jalka-asennot ovat myös minulle tärkeitä, eikä liikkeetkään saa olla liian maahansidotut. Selmalla ei onneksi ole rakenteessa hirveästi sanomista; miinuksia ovat ahdasasentoiset takajalat (hivuttaa käynnissä), hieman supussa olevat etujalat, avo runko (=läpipasko), lyhyt lautanen, kapeat reisilihakset ja lihasköyhä selkä sekä lanne (tämä asia on kyllä korjaantunut huimasti viimeisen vuoden aikana). Ei siis mitään suurempaa virhettä, kuten sapelit etujalat tai käyrät kintereet.

Toistaiseksi Selma tekee vain tilausvarsoja, sillä joudun pitämään sitä vuokratallissa, eikä talouteni riitä elättämään varsaakin, vaikka tällä kylällä karsinavuokrat ovatkin vain 300-350 e/kk. Selman esikoinen ori Seliseli Kuupeli eli Seppo sai alkunsa niin, että ystäväni joutui lopettamaan molemmat omistamansa hevoset ja minulla taas oli Selman ostohintaan kuuluen mahdollisuus teettää varsa Jaapelista (ostin siis Selman Jaapelin omistajalta). Jaapeli oli ainoan kerran sinä kesänä saatavilla siirtona, joten päätimme koittaa varsaa joka vaihdettaisiin ystäväni nimiin heti tunnistuksen yhteydessä. Ystäväni toivoi orivarsaa, joka ei olisi tasaisen punarautias ja jolla olisi päässä  joku vähän erikoisempi merkki, ei sellainen sutilla vetäisty läsi niin kuin Selmalla. Kaikki sujui mallikkaasti ja syntyi täysin toiveiden mukainen, suloinen, erisukuinen varsuli jonka sukusiitosprosentti on 3,7%. Jälkeiset tosin jäivät kiinni liian pitkäksi aikaa ja siitä syntyi ikävää jännitystä, mutta onneksi siitä selvittiin eläinlääkärin hyvällä ammattitaidolla. Sepon nimi on saanut paljon kommentteja aikaan lähipiirissä. Seliseli -alku on omistettu tälle ystävälleni, koska hän on kova selittelemään ja selittämään. Kuupelin keksi puolestaan rakas miehenkörilääni hieman kyseenalaisella sanakäännöksellä, jota en tähän laita! Mutta lapset rakastavat rallattaa tuota nimeä ihan loputtomiin.

Seppoa kutkuttaa. <3

Nyt odotettava varsa on tilausvarsa toiselle ystävälleni ja entiselle luokanopettajalleni Kainuun Ammattiopistossa (valmistuin sieltä hevospainotteiseksi luonto-ohjaajaksi vuonna 2011). Isäoriiksi hän haaveili jotakin Kelmin jälkeläistä esimerkiksi Jaimea. Kysyimme Silvolan Elmeriä, mutta sen siemen ei kuulemma kestä pitkiä siirtoja, joten lopulta käännyimme Herkko Hurmauksen puoleen. Selma tiinehtyi toisella siemennyskerralla ja siellä se rakkauskirjeen hedelmä nyt potkii terhakkaasti.

Tämän varsan synnyttyä pidetään mammailusta taukoa sen verran että saadaan Selma ratsukantakirjaan ja mielellään kisatuloksia aluetasolta ainakin heB ja 95 cm tasolta ennen kantakirjauskokeisiin menoa. Katsotaan miltä ensi kesänä alkaa näyttää. Jospa selvittäisiin nyt ilman tapaturmia.

Uljas Turjake eli Seliseli Kuupeli

Ratsastuksen sietämätön keveys

Olen nyt kahdesti itse päässyt kunnolla ratsastamaan Selmalla muuton jälkeen, ja molemmilla kerroilla ollaan menty kentällä. Muuttoiltana kävin kyllä pikaisesti siellä pyörähtämässä ja lähinnä mentiin askellajit läpi, mutta en laske sitä varsinaiseksi ratsastuskerraksi.

Kun Selma on rento ja rauhallinen, se on äärimmäisen miellyttämisenhaluinen, herkkä, keskittynyt, nopea reagoimaan apuihin ja se on kokoajan tilanteen päällä niin sanotusti. Kaikin puolin siis äärimmäisen nautinnollinen ratsastettava. Mutta se onkin sitten harvinaista herkkua se rentous ja rauhallisuus... Kentän kulmat voivat olla sen mielestä niin jännittäviä, ettei se pysty totaalisesti keskittymään tehtävään. Tai vieras ratsukko, kovaääninen valmentaja, tötterö uudessa paikassa, maapuomi, orava puussa, joku kävelee jossain näkökentän rajalla - lista on loputon. Balanssi herpaantuu siis tällä tammalla aika heposti, vaikka ikää on jo 9 vuotta. Johtuuko se sitten siitä, että se on usein ollut lauman johtaja eri kokoonpanoissa ja on siksi "aina valppaana" vai mistäpä lie?

Toisaalta se on kuitenkin niin työmotivoitunut, että se suorittaa tehtävän kellon tarkasti myös ollessaan huolestunut, mutta tuntuma ja muoto häviävät. Jos nyt esimerkiksi otetaan tehtävä jota tänään tein: pitkällä sivulla ravattiin ja se oli jännittynyt. Tahti oli tasainen, ravi ok, mutta selkä alhaalla ja pää ylhäällä se pyöritteli silmiään ja korviaan. Kulmaan se ei suostunut menemään, tein siihen voltin ja siinä voltin kaarella joka tuli kentän keskustaan päin Selma äkkiä asettui, taipui, nosti selän ylös, tukeutui ohjaan ja polki hyvin alleen. Mutta kun taas tultiin kulmaan, niin vips! selkä alas, pää ylös ja kulman kohdalla mutka sisään. Tein useamman voltin tässä jotta se menisi kulmaan, mutta siitä tuli noidankehä jossa tamma vain jännittyi enemmän ja enemmän. Niinpä kun volttia oltiin tahkottu kolmesti peräkkäin, jatkoin lyhyelle sivulle tamma edelleen jännittyneenä, tein pelkällä istunnalla pysähdyksen ja siitä peruutuksen kautta suoraan raville. Kaikki nämä siirtymät se suorittaa jännittyneenäkin todella tarkasti ja pienillä avuilla. Mutta kaunista katseltavaa se ei varmasti ole.

Ammattiratsastajat, kuten valmentajani, Selmaa ratsuttanut ratsastuksenohjaaja ja niissä ainoissa aluekisoissa ratsastanut lainakuski saavat toki Selman haluttuun muotoon ihan missä tilanteessa tahansa, mutta minä en. Selma vaatii tasaisen käden (jota olen itselleni treenannut ja melko hyvin siihen päässytkin) sekä aktiivisen pohkeen. Siinä tulee minun ongelmani vastaan. Olen 180 cm pitkä ja Selma on 159 cm (5-vuotiaana mitattu) korkea, joten jalkani roikkuvat sen verran alhaalla, että pohkeen käyttö oikeassa paikassa tuottaa minulle aina päänvaivaa. Samoin tuntuu, että minulla on jokin katkos aivoissa, sillä ulkopohkeeni on kuin irrallinen raaja, enkä todellakaan tiedosta sen olemassa oloa lainkaan. Kun valmentajani kysyy "Missä sun ulkopohje on?" täytyy ihan katsoa, että joo-o, siinä se roikkuu. Pitäisiköhän sillä tehdä jotain..?

Tuntumaan saan pidettyä tasaisena, mutta jostain syystä vasen nyrkki haluaa nousta ylemmäs kuin oikea ja mikäli Selma ei asetu helpolla, alan vetää sisäkättä harjan yli toiselle puolelle, joka on raivostuttava tapa. Kuten tänäänkin, tunnin lopussa - laukkojen jälkeen, Selma rentoutuu ja alkaa toimia jopa minun avuillani. Ainakin kaarevilla urilla. ;) Suoralla uralla en saa sitä pysymään pyöreänä kuin taivutuksissa, väistöissä tai liioitellusti asetettuna (siis niinä hetkinä kun se on rento ja rauhallinen). Huoh, kyllä sitä välillä tuntee itsensä niin huonoksi. Mutta toisaalta ne pienet väläykset, kun yksinkin ilman opettajaa tai valmentajaa saan sen keskittymään ja olemaan läsnä hetkessä, saavat suuren riemun ja onnen aikaan. Tänään kävi juuri näin.

Koska Selma on kiireinen hössö siitä hetkestä lähtien kun selkään noustaan, täytyy alkukäyntien jälkeen tehdä aika pitkään käyntityötä, jotta se rauhottuisi. Paljon pysähdyksiä, nopeassa tempossa vaihtuvia tehtäviä, väistöjä, voltteja, peruutuksia.. Kunnes se alkaa kuunnella. Sitten olen ottanut ravia hetken aikaa. Ympyröitä, pohkeenväistöä, takaosaa sisään pitkällä sivulla, seis - rivakka peruutus 5 askelta ja NOPEASTI raviin, sekä ravi-seis-ravi. Toistoja en tee yleensä kuin 3-4, mikä on varmasti liian vähän, sillä valmennuksissa tuntuu, että toistoja tehdään ainakin tuplat ja itselläni meinaa kunto loppua! Sitten otan laukkatehtäviä. Toistaiseksi laukkaan Selmalla vieläkin, kun varsomiseen on 3 kk. Pian alan tehdä vain nostoja, enkä laukkaa enää ympyröitä tai kenttää ympäri. Mutta toistaiseksi Selma itse tarjoilee laukkaa jo kun sisäpohkeella koittaa käynnissä taivuttaa, joten olen päätellyt, ettei se pahalta tunnu. Ja tottakai jos laukka muuttuu voimattomaksi tai se pudottaa raville, jätän tehtävän siihen.

Selma rakastaa laukassakin vaihtelevia tehtäviä. Olemme tähän asti tehneet tuota peruutusharjoitusta raviin siirtymällä, mutta perjantaina halusin kokeilla osaisiko nokkela tammani minun avuilla nostaa peruutuksesta suoraan laukan. Käynnistähän se nostaa aivan rutiinilla. Ensimmäinen yritys jäi huonoksi, koska se yllättyi laukka-avusta, eikä oikein ollut varma, että ihanko todella laukalle nyt tästä. Mutta jo toisella kerralla se ponkaisi hienosti noston ylöspäin, mitä tehtävällä on ravissakin haettu (voimaa takaosaan) ja voi sitä onnea, kun kehuin sitä ääneen. Toinen ihan itse osasi! Niin oli mielissään hupsu. Molempiin suuntiin tein kolme tällaista peruutus-laukannostoa ja ne onnistui aivan ihmeellisen hyvin. Tänään sitten vitsillä kokeilin vasempaan nostaa suoraan pysähdyksestä. En todellakaan uskonut, että se nostaisi ilman ravi tai käyntiaskelia, mutta Selmapa yllätti ja nosti molempiin suuntiin aivan säntillisesti. En pyytänyt moista hullutusta kuin kerran kumpaankin suuntaan. Tiedän, että Selma nauttii tuollaisista ajatustehtävistä ja minusta on välillä hauska "leikkiä", vaikka tiedänkin, ettei niistä koulutuksellisesti ole mitään hyötyä. Testailenpahan, että tamma on menossa mukana, ja onhan se!

Laukkojen jälkeen Selma onkin sitten jo aivan eri hevonen, ravissakin löytyy rauha ja rentous eri tavalla ja letkeyttä tulee liikkeeseen lisää. Sitten se alkaa päristellä ja tulee alas tuntumalle pysyvämmin. Olen alkanut jumiutua tähän kaavaan, millä tiedän Selman tulevan kuulolle. Täytyisi keksiä uusia tehtäviä. Mutta toisaalta nyt kun eletään tätä odottamisen loppua, niin ratsastan lähinnä koulutustasoa ylläpitävästi, enkä hirveästi mieti lihaksiston kehittämistä tai muodon parantamista. Ne ovat sitten ensi kesän juttuja.

Selma alkaa olla jo kotiutunut tai ainakin tyytynyt kohtaloonsa, eikä se enää iltaruokien aikaan seiso karsinassaan tuijottaen oveaan "No niin, nyt voidaan jo lähteä kotiin"-ilmeellä. Maha sillä toimii melko hyvin, hieman normaalia löysempää on tavara välillä, mutta nyt se jo syö aamupöperönsäkin melkein kokonaan. Tosin aamuruuasta on Greenline nyt puolitettu 0,5 litrasta pariin desiin siihen saakka, kunnes kuppi on syöty tyhjäksi.

Jospa sitä jo ensiviikolla päästäisiin maastoilemaan! Koitan jossain vaiheessa saada jonkun kuvaamaan ja ehkäpä jopa videoimaan ratsastustani. :)

Selman pitkä ja avo runko kätkee varsamahan vieläkin aika hyvin.