Verta ja suolenpätkiä (ei kuvia)

Hinkulasta kotiuduttu ja pää prosessoi edelleen kovalla hurinalla kaikkea opittua. Opiskelu sisälsi paljon hevosen anatomiaa, kuten tiedossa olikin. Ensimmäisenä päivänä etsittiin tietoa hevosen sisäelimistä, ihosta, silmistä ja suusta. Minun kohdalleni osui perna, joka tuntui aluksi vähän tylsältä kohteelta mutta sehän olikin varsin mielenkiintoinen möhkäle. Hevonen nimittäin varastoi pernaansa punasoluja niin, että se voi rasituksessa tai stressissä vapauttaa ne elimistönsä käyttöön ja nostaa näin hemoglobiiniaan usealla kymmenellä yksiköllä. Hevosella on siis veridouppaus ihan sisäänrakennettuna!

Luennot olivat melko lyhyitä ja sieltä jäi mieleen päällimmäiseksi lääkityksen osalta se, että jokaisen hevosenomistajan pitäisi pitää tarkkaa kirjanpitoa hevosen lääkityksistä ja talleilla kaikki nämä kirjanpidot täytyy olla samassa paikassa ja helposti tarkistettavissa. Myös matolääkeet kuuluvat tähän pakolliseen kirjanpitoon.

Eniten odotettu tapaus oli tietenkin lopetettujen hevosten avaaminen, johon käytimme reilut kaksi tuntia aurinkoisella (vaikkakin verisellä) pellolla. Kävimme lounaalla ennen tätä operaatiota ja vitsailtiin sitten siitä kuka puklaa ensimmäisenä ateriansa pihalle. Mutta kukaan ei sitä tehnyt ja vain yksi luovutti leikin kesken hajujen takia. Keli oli kyllä ideaali sillä taivas oli kirkas, aurinko paistoi ja pellolla kävi raikas tuuli joka vei hajut pois. Kuvia sai ottaa, mutta niitä ei saa julkaista koska netissä usein kuva irtoaa jossain vaiheessa asiayhteydestä. Se on harmi, sillä jokaisen hevosenomistajan ja niitä ruokkivan ihmisen olisi äärimmäisen hyvä kurkata sinne sisuksiin.

Kun saavuimme perille, paikalla oli kaksi ruhoa. Toiselta oli katkaistu jalat polvien ja kintereiden alapuolelta, pää oli poissa ja ruho oli nyljetty. Se roikkui alassuin traktorin kauhaan kiinnitetystä liinasta ja toi mieleen kuvat teurastamoissa roikkuvista sianruhoista vaikkakin tämä oli siis muuten vielä kasassa. Toinen makasi selällään ja sillä oli kolme jalkaa tallella, pää poissa ja se oli nyljetty muuten, mutta jaloissa oli polven yläpuolelta asti nahkat karvoineen tallella ja hokkikengätkin vielä paikoillaan. Sen tunnisti karvoista heti suomenhevoseksi. Teurastaja kertoi, että päät löytyy traktorin takaa niitä varten jotka niitä haluaa tutkia. Kenenkään ei siis ollut pakko tehdä tai nähdä mitä ei halua tai kestä. Itse ajattelin siinä vaiheessa, että kaiken muun varmasti kestän, mutta silmien kaivaminen kuopistaan ja niiden aukaisu menee varmaan jo yli. Kun katsoin irroitettuja päitä, niiden silmät kiilsivät vielä kosteina ja ajatus tuntui pahalta. Hevoset oli ammuttu haulikolla muutama tunti aiemmin.

Meille kerrottiin, että suomenhevonen oli 6-vuotias ruuna jolla oli todella paha kesäihottuma ja se oli ollut ravitreenssä. Toinen oli 19-vuotias lämminveritamma joka oli myös ollut juoksija ja tehnyt viisi varsaa. Aloitimme suokista. Nyljettynä hevoset muistuttivat meetvurstia, ne olivat tummalihaisia ja niissä oli vaaleita alueita. Kysyin onko vaalea kerrostuma lihaksen päällä rasvaa vai kalvoa ja se oli kuulemma rasvaa. Aloitimme aukaisun kaulan tyvestä rintakehän yli ja kylkiluita katkomalla pääsimme näkemään keuhkot ja sydämen. Järkytys oli kaikilla suuri kun kellertävää rasvaa pursusi jokaisesta välistä, sydän kaivettiin sen ihramönjän keskeltä ja sydämen ympärillä oli myös kiinteästi tätä läskiä. Teurastaja totesi, että sitä ei saisi olla ja että tästä näemme miten käy kun ruokinta menee pieleen. Hevonen oli ollut lihavuuskunnoltaan noin 4, mikä on hyvin yleinen lukema harraste- ja kilpahevosilla. Ja silti sitä rasvaa oli aivan tajuttomasti! Kun vatsa avattiin, kalvoa peitti 2 cm kellertävä ihralaatta, koko vatsan alueella. Se oli todella järkyttävää meille kaikille, kun mietimme miten ahtaalle elimistö jää kaiken sen rasvan keskellä. Paitsi että sitä oli vielä lisää jokaikisen elimen ympärillä ja suolien pinnalla jokaisessa montussa. Huh!

Löysimme kaikki sisäelimet ja ne eivät hirveästi yllättäneet, koska niitä oli juuri opiskeltu. Sydän oli päänkokoisen mansikan mallinen, maksa iso lettu jossa oli ulokkeiset reunat, perna oli harmaa vastaavan näköinen lettu jne. Mahalaukku oli todella pieni, 10 litran vetoinen munuaisen mallinen pussukka. Suurin yllätys oli ruokatorvi, joka hevosella on todellakin vain peukalon paksuinen! Joustava joo, mutta kun sitä pientä puutarhaletkun kokoista putkea katseli, voi hyvin käsittää mitä kokonainen pieni omena tekee joutuessaan sinne. Hui. Ei yhtään ihme, että tukoksia tulee ahneimmille helposti.

Tässä vaiheessa joku oli jo kaivanut toiselta silmän päästä ja edellisen päivän anatomiatunnin innoittamana päätimme ystäväni kanssa mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja avata sen. Teoriassa nimittäin opimme, että hevosella on iiriksessä pupillin yläpuolella pieniä jyväsiä jotka varjostavat pupillia liialta auringolta. Nämä jyväset halusimme päästä näkemään. Hetki oli jännittävä kun ystäväni koitti puukolla saada silmän pintaa rikki. Purskahtaakohan sieltä jotain? Kuinka kovalla paineella? Mutta kun kalvo puhkesi, sieltä holahti rauhallisesti paksua kirkasta hyytelöä ja linssi, joka oli aika iso. Saimme jyväsetkin näkyviin ja silmän pohjassa olevan valoaheijastavan pinnan joka näytti siniseltä. Ei se ollutkaan niin kamalaa kun keskittyi yksityiskohtiin eikä ajatellut liikaa mikä se möllykkä siinä oikein oli.

Sitten alettiin avata vanhempaa tammaa. Sillä oli rasvaa hieman vähemmän kuin nuorella suokilla, mutta vanhemmiten rasva muuttuu tummemman keltaiseksi. Katsoimme kohdun (se piti irroittaa koska koululla harjoitellaan siihen siemennystä), munasarjat ja kaikki sisäelimet. Kohtu oli tietenkin mielenkiintoinen varsinkin nyt kun Selma on kantavana. Se oli jotenkin paljon ohuempi ja löysempi "reppu" kuin olin ajatellut. Edelleen jaksoimme päivitellä rasvan määrää. Tämä tamma oli elänyt viimeajat pelkällä heinällä ja silti sitä rasvaa oli jokaisen lihaskerroksen välissä, vatsanpeitteissä ja sisuskaluissa. Sydän ei ollut niin rasvainen kuin suokilla oli. Moni yllättyi kuinka paksu hevosen paksusuoli tosiaan on: se oli leveimmillään lähes 30 cm. Suolet olivat vaalean harmaat.

Lopuksi palattiin päiden luo ja teurastaja näytti meille minkälaista vahinkoa haulikko oli tehnyt. Kallot olivat tuusannuuskana, vaikka päältäpäin näytti vain että otsassa on siisti reikä. Nylkemisen jälkeen siis selvisi kuinka säpäleinä kallo ja aivot olivat. Molemmilla oli jäänyt heinät suuhun kun lähtö tuli. Kuolonkankeus oli puristanut leuat yhteen ja halusimme nähdä onko hampaissa piikkejä. Niinpä poskilihat piti irrotella jotta leuat saatiin auki. Vanhemmalla tammalla oli piikkejä oikeastaan joka reunalla. Poskihampaiden takareunalla oli ihan sellaiset koukut. Kieli oli valtava lihas ja kita yllättävän ahdas.

Puhuimme hevosten lopetustavoista ja vertailimme piikkiä, pulttipistoolia, kivääriä ja haulikkoa. Piikki on hyvä jos hevonen saadaan pysymään rauhallisena, mutta jos se hermostuu, erittyvä adrenaliini alkaa kumota lääkkeitä ja se alkaa taistella kaatumista vastaan, mikä ei toki ole ollenkaan mukavaa. Pulttipistoolin kanssa on oltava tarkka ja nopea, jos se ei osu oikeaan kohtaan, hevonen ei kuole. Pulttipistoolin on myös oltava kiinni otsassa ja kaikkien hevosten kanssa se ei onnistu. Ampuminenkaan ei käy keltä vain. Teurastaja kertoi kuinka on tiedostettava missä kulmassa ammus läpäisee kallon ja muokattava oma ampumisasentonsa sen mukaan. Hän amppuu 20 cm päästä ja hevonen ei näe siihen kohtaan eikä hermostu koska fyysistä kosketusta aseeseen ei tule. Hän laittaa hevoselle heinäpussin ja odottaa että se syö rauhassa. Myös tähdätessä täytyy malttaa odottaa oikeaa hetkeä, mihinkään ei ole kiire. Eikä voi hetkeäkään kyseenalaistaa osumistaan, muuten menee pieleen. Selvästi ammattilaisten hommaa... Puhuimme siitä, että ihmiset suosivat piikkiä varmasti siksi että se on jotenkin "siistimpi" tapa, mutta itse kallistun ampumisen puolelle sen nopeuden takia. Siinä tosiaan jää heinän mutustelu kesken kun putoaa polvilleen ja on poissa. Mieluiten veisin juuri tuollaiselle satoja hevosia lopettaneelle konkarille jolla itselläänkin on hevosia. Luotto häntä kohtaan tuli suureksi. Aikoinaan kun päätin lopettaa Kaurahatun, sen otti äitini tuttava villisikafarmari joka lopetti sen pulttipistoolilla. En ollut paikalla, mutta kaikki sujui kuulemma hyvin ja rauhallisesti. Silti tämän keskustelun jälkeen pulttipistooli tuntuu epävarmemmalta kuin haulikko tai kivääri.

Ja koska mukaviin aiheisiin päästiin, niin asuntolalla viihdytin itseäni lukemalla kauhutarinoita Suomen hevosenomistajien keskusliiton lehdestä siitä miten varsominen voi mennä pieleen. Joku kuvaili yksityiskohtaisesti miten varsa oli väärässä asennossa ja se piti sahata palasina ulos ja sitten tamman sisuskalut tuli pihalle ja se piti lopettaa. Mukava tarina. Nyt sitä on taas kiva odotella 4 viikkoa Selman varsomista... Luokkatoverit jo meinasivat kieltää minulta koko lukemisen.

Jos jotakuta kiinnostaa nähdä hevosen avaaminen, niin löysin kaksi hyvää videota aiheesta. Täällä avataan lihava poni ja täällä vähemmän lihava hevonen vasemmalta puolelta. Ei hajuhaittoja! :D piirrettyjä kuvia hevosen anatomiasta löytyy osoitteesta ravitieto.fi.