Savea, laidunta ja Seppo

Toissapäivänä kävin Selman kanssa käyntimaastossa. Edelleenkin se liikkuu aivan normaalisti, myös alamäet joita nyt väkisin tulee kun tallin pihasta johonkin suuntaan poistuu. Reissun parasta antia auringon ja linnunliverryksen lisäksi oli koko talven hukuksissa ollut setolkkapatja joka katosi alkutalven rekiretkellä setolkan alta. Siellä se pötkötti ojan pientareella! Hetken mietin että uskallanko jalkautua (ihan vain siksi että pääsenkö selkäni kanssa enää takaisin satulaan maasta ponkaisten), mutta täytyihän se patja saada tallille kuivumaan. Lenkkeily ja painonpudotus on selkeästi tuottanut tulosta ja pääsin satulaan aivan kevyesti.

Reissun jälkeen kylmäsin banaanijalkaa ja samalla otin väliaikakuvia Selman lihavuusasteesta (tai oikeastaan kuntoluokasta, lihavuus kuulostaa hassulta tästä hevosesta puhuttaessa..) sekä jouhien kunnosta.

22.5. Ihan töhö kuva, mutta pakko oli ottaa tältä kyljeltä että harja näkyy. :D Hännässä näkyy taas niitä "tontun leikkaamia" kohtia... Syytän Mustia. Se oli mutustellut ötöloimen häntäläppääkin. Valitettavasti todistusaineistoa ei ole joten lopullista tuomiota ei voi antaa. ;)

Häntä 22.5. 2015

Häntä viime vuonna 29.5.

Mira antoi kokeilla jalkaan kylmäyksen jälkeen ostamaansa kylmäyssavea jossa on MSM mukana. Sitä varten jouduin leikkelemään Selman tuhdit vuohiskarvat pois (toki ne olisi sheivattu jokatapauksessa maanantaina ultrauksen yhteydessä, etenkin jos piikittää tarvitsee). Vaikutti oikein mukavalta tuotteelta, Selman iho ei oikein kestä linimenttejä. Tämä voisi olla hyvä. Eilen (eli ratsastusta seuraavana päivänä) kun kopeloin jalan, se tuntui kuivemmalta juuri jännetupin kohdalta . Joko se johtui kävelytyksestä tai savesta. Mutta jänteellä tuntuu edelleen paksumpi kohta puolen välin yläpuolella. Joka ei ole edelleenkään kosketusarka...

Noh, iloisempiin asioihin päästiin heti hoitotoimenpiteiden jälkeen, sillä vietiin koko tallin nelipäinen porukka laitumeen puoleksi päiväksi. Olen Selmaa syötellyt parisen viikkoa narun päässä ja kävivät aiemmin Mustin kanssa lohkolla pari tuntia mussuttamassa.

Selma ja Musti

Kuusijalkainen Musti taustalla. ;)

Vaemon kanssa ulukona syömässä. Savet jalassa. 

Loppuun pitää vielä laittaa ihanaakin ihanampi tuore kuva kokoajan miehistyvästä (ja tummuvasta) Seposta, joka oli päässyt irtohyppäilemään.

Kuva: Jutta Makkonen

Ihailen etenkin tuota lanneseutua joka on niiiiiiin paljon paremmin rakentunut kuin emällään. Huippuhieno ori. Oih ja voih! Ihan heppatyttöytyy tässä kun sivusta seuraa. Seposta on liikkuvaa kuvaa ajolenkiltä myös omistajansa BLOGISSA. Naureskeltiin jo tuolla facebookissa, että onneksi Seppo lopultakin rupesi tummenemaan virallisen värinsä mukaiseksi (trt), koska minä yipuhuin tunnistajan merkitsemään sen tummanrautiaaksi vaikka hän olisi halunnut laittaa punarautiaaksi. Kuloakin vähän koitin tarjotella, mutta siihen tunnistaja sanoi ettei voi sitä ainakaan laittaa ennen kuin varsakarva on kokonaan vaihtunut. Sitten Seppo päätti punastua kunnolla ja olen kärsinyt asiasta hieman huonoa omaatuntoa. Mutta onneksi Seppo uskoi kasvattajaansa ja tummuu isänsä ja emänsä mukaiseksi. ;)

Sepolla oli kuitenkin pienenä jaloissa ja päässä hyvin tummaa, harmahtavaan taittuvaa karvaa ja päättelin että punainen karva on todellakin varsakarvaa.

Ja sitten se meni ja teki itsestään punarautiaan vaaleilla jaloilla!!! :D 

Nyt näyttäisi tapahtuneen paluu juurille.

Tasapuolisuuden nimissä kuva myös pikkusisko Huldasta joka myös on päässyt jo vihreän herkun makuun.

Hulda Hurmiina toukokuussa 2015. Kuva: Tiina Kuittinen

Ja sitten ei kun jännittämään huomista jalan ultraa. Huuuuh...

Huolta ja murhetta

Kyllä on kaikkea. Iloa ja huolta, perus hevosenomistajuutta. Huoli on nyt ollut pinnan alla kytevänä pidempään. Seikka josta ei oikein osaa sanoa milloin sen huomasi...kuukausi sitten? Kaksi? Ehkä se on ollut jo 3 kk? Nimittäin oikean etujalan koukistajat (en osaa sanoa onko kyse pinnallisesta vai syvästä) ovat paksummat kuin vasemman. Mutta eipä sitten muuta. Hevonen porskuttaa tyytyväisenä, eikä jalka ole mennyt suuntaan eikä toiseen. Nyt alkaa tädin mittari täyttyä. Aloin kyselemään hovilääkäriltä kotiultrausta. Laserhoitoa sitten perään kunhan (jos..) ultra näyttäisi missä vika. En ymmärrä miksi tämän eläinlajin on onnuttava näyttävästi silloin kun mistään ei löydy mitään vikaa ja olla ontumatta silloin kun joku vika näkyy kilometrin päähän? Menee niin yö- kuin päiväunetkin.

Minä ja mussukka 19.5.

Koukistajat saattavat myös olla aivan priimat ja syyllinen onkin vanha tuttumme jännetuppitulehdus. Selman heikot kohdat ovat syntymästä saakka olleet etujalat. Ne ovat supistuneet, mikä on suomenhevosilla erittäin tyypillistä (eli siis sivusta katsottuna sääri kapenee ylöspäin polvea kohti -> aiheuttaa ahtautta jänteille ja polvikanavalle jne), MUTTA se ei ole ollut ongelma tähän saakka vaan suppuvarpaat. Näistä oikea etujalka on se joka osoittaa länteen ihan huolella. Vasen vain hieman koiliseen. Ja tämä oikea sitten on se koko konkurssin heikoin lenkki joka ottaa muiden raajojen vammat aina ensimmäisenä itseensä. Onneksi näitä kertoja ei ole ollut kuin yksi tätä ennen.

Jännetuppi tulehtui siis kesällä 2013 kun Selma seivästi itsensä laitumella olleeseen terävään pajukeppiin. Se upposi oikeaan nivuseen tissin ja reisilihaksen välistä mukavat 10 cm (tai niin syvälle eläinlääkärin sormi meni, pohjaa ei tuntunut). Se haava ei onneksi ollut muuta kuin 2 viikkoa suolavedellä ja Betadinella lutraamista, mutta kun tamma lepuutteli laitumella ollessaan sitä takajalkaa ahkerasti, rasittui saman puolen etujalka. Tämä heikoin lenkki. Se turposi jännetupilta ylöspäin muokaten koukistajat näyttämään ulospäin pullistuvalta banaanilta ja aiheuttaen minulle terapiaa vaativaa järkytystä kun pelkäsin jänteiden menneen. Hevonen ontui ja ei ontunut ja ontui ja ei ontunut. Mutta klinikalla käydessä ultrattiin jänteet ehjiksi ja jännetuppi tulehtuneeksi, piikitettiin kortisonia, levättiin pari viikkoa tukisiteen kanssa ja kylmättiin ja sitten palattiin hitakaisesti normitreeniin. Ja kaksi vuotta ollaan porskuteltu ihan ilman vaivaa. Siksi käytän pinteleitä edessä hypätessä ja pinteleitä pidin muutenkin ensimmäisen vuoden etusissa tukemassa.

Nyt meillä on taas banaani jalassa.

Voitte uskoa että olen miettinyt, arponut, syyttänyt itseäni, itkenyt, suunnitellut siitosuralle siirtymistä, kantakirjaushaaveiden hautaamista, ollut varma että se on nyt pinnallinen koukistaja... Käynyt läpi kaiken syy-seuraus -kirjon mitä voi olla. Maanantaina ultraus lopulta katkaisee henkisen pillastuneen paniikkihevoseni juoksun.

Selma on liikkunut tosiaan ihan puhtaasti. Se on ollut kyllä viimeaikana taas vino ja purrut oikeaan ohjaan heittäen takapään oikealle, mutta maanantaina Timo kävi hieromassa eikä löytänyt mistään kireyttä. Kuulemma erittäin elastinen ja kivuton hevonen. Myöskään se rintalihas ei ollut enää kipeä ja varuilta Timo räpläsi vanhan pistohaavakohdankin takareidestä eikä sielläkään mitään. Mira oli edellisenä päivänä tehnyt kyllä laukkatreeniä pellolla mikä varmasti vapautti ristiselästä jännitystä. Mutta seuraavana eli hierontapäivänä banaanissa oli mielestäni lämpöä. Ja kun jännetupin kohdalta painaa, vastakkaiselle puolelle nousee nestepallero.

Kavionpohjia on kyllä arottu hiekalla. Kengittäjä on nyt molemmilla viimekerroilla sanonut että kavionpohjat (anturat) ovat kummallisen pehmeät. Mutta että se on ollut tänä keväänä hyvin yleinen vaiva alueella. Märkä maa...? Puolitoista viikkoa mentiin siis ilman kenkiä ja eilen saatiin kesäpopot alle. Kengittäjä muotoili etukengät niin että ne pyörähtävät hyvin alta ja päätimme siirtyä käyttämään asiaan erikoistuneita kenkiä jatkossa.

15.5.

15.5.

VIDEO jossa banaanijalkaa kidutetaan. Voih.

Ahdistavinta tässä asiassa on se, että hevonen on liikkunut puhtaasti. Siksi olen antanut Selman liikkua normaalissa treeniohjelmassa. Se varaa banaanijalalle painoa ihan kuin toisellekin etujalalle. Nyt syyttävä mantra että KIPEÄÄ HEVOSTA EI SAA LIIKUTTAA aiheuttaa vatsanväänteitä. Useinkin liikunta on hyväksi myös kipeälle, riippuu mistä se on kipeä ja miksi. Jos okahaarakkeet hankaa toisiaan vasten niin ratsastaminen ei varmasti ole hyväksi, mutta aika monissa kiputiloissa liikuttamattomaksi heittäminen voi pahentaa tilannetta. Lihasperäiset kivut, löysät polvet... Itse hyvin kivuliaana ihmisenä jonka nivelet ovat sekä sökönä että löysät, selkärangasta puhumattakaan liikun hyvinkin paljon, sattui tai ei. Mutta nyt silti tunnen ahdistusta siitä, miten olen toiminut. Olenko ollut väärässä ja Selmaa olisi pitänyt seisottaa?

Mikä sitten sai jalan reagoimaan? Olen kehitellyt yksin ja Miran kanssa yhdessä erilaisia teorioita.

1. Keväinen rintalihasjumi joka aiheutti vasemman jalan ontumista -> viereinen jalka otti lisätaakkaa ja heikkona lenkkinä reagoi.

2. Pitkittynyt hokkikengässä olo kun ei ollut enää lunta. Suppuvarpaan täytyisi päästä pyörähtämään kevyesti ettei jalka rasittuisi. Hokkikengällä se ei niin kevyesti pyörähdä. Mutta se oli kyllä minusta hieman paksumpi jo silloin kun oli vielä lunta. Ehkä.

3. Paska omistaja. (Tämä on ihan minun oma teoriani)


Edellisen jännetuppitulehduksen aikaan alamäkien meno oli Selmalle hyvin kivuliasta. Nyt se ei sano mitään vaikka ollaan menty harjun rinnettä jyrkästi alas. Tosin ennen maanantaista ultrausta ei enää mennä mitään muuta kuin käyntiä tasaisella ja kylmäillään sekä järvessä seisomalla että kylmäyspatjalla.

Noh, jos jotain positiivista, niin koulusatula on topattu ja vihreälle totuttelu aloitettu. Satulahommasta kirjoitan vielä lisää erikseen. Maalasin myös Jonnalle synttärilahjaksi siskonsa tilausksesta muotokuvan Seposta.

Akvarelli kartongille, A4 kokoa

Sekin tieto helpottaa tätä syvempääkin syvemmissä vesissä raahautuvaa sydäntä, että suppuvarpaat eivät ole periytyneet kummallekaan varsalle. Liekö Selma vain itse varsana ollut pahassa asennossa mahassa että on jalat taittuneet niin, ettei se ole perinnöllistä, vai päästääkö se sitten vain isäoriit niin hyvin läpi. En tiedä, mutta erinomaisen hyvä että näin käytännössä on ollut.

Nyyh. Menen takaisin itkemään.