Huolta ja murhetta

Kyllä on kaikkea. Iloa ja huolta, perus hevosenomistajuutta. Huoli on nyt ollut pinnan alla kytevänä pidempään. Seikka josta ei oikein osaa sanoa milloin sen huomasi...kuukausi sitten? Kaksi? Ehkä se on ollut jo 3 kk? Nimittäin oikean etujalan koukistajat (en osaa sanoa onko kyse pinnallisesta vai syvästä) ovat paksummat kuin vasemman. Mutta eipä sitten muuta. Hevonen porskuttaa tyytyväisenä, eikä jalka ole mennyt suuntaan eikä toiseen. Nyt alkaa tädin mittari täyttyä. Aloin kyselemään hovilääkäriltä kotiultrausta. Laserhoitoa sitten perään kunhan (jos..) ultra näyttäisi missä vika. En ymmärrä miksi tämän eläinlajin on onnuttava näyttävästi silloin kun mistään ei löydy mitään vikaa ja olla ontumatta silloin kun joku vika näkyy kilometrin päähän? Menee niin yö- kuin päiväunetkin.

Minä ja mussukka 19.5.

Koukistajat saattavat myös olla aivan priimat ja syyllinen onkin vanha tuttumme jännetuppitulehdus. Selman heikot kohdat ovat syntymästä saakka olleet etujalat. Ne ovat supistuneet, mikä on suomenhevosilla erittäin tyypillistä (eli siis sivusta katsottuna sääri kapenee ylöspäin polvea kohti -> aiheuttaa ahtautta jänteille ja polvikanavalle jne), MUTTA se ei ole ollut ongelma tähän saakka vaan suppuvarpaat. Näistä oikea etujalka on se joka osoittaa länteen ihan huolella. Vasen vain hieman koiliseen. Ja tämä oikea sitten on se koko konkurssin heikoin lenkki joka ottaa muiden raajojen vammat aina ensimmäisenä itseensä. Onneksi näitä kertoja ei ole ollut kuin yksi tätä ennen.

Jännetuppi tulehtui siis kesällä 2013 kun Selma seivästi itsensä laitumella olleeseen terävään pajukeppiin. Se upposi oikeaan nivuseen tissin ja reisilihaksen välistä mukavat 10 cm (tai niin syvälle eläinlääkärin sormi meni, pohjaa ei tuntunut). Se haava ei onneksi ollut muuta kuin 2 viikkoa suolavedellä ja Betadinella lutraamista, mutta kun tamma lepuutteli laitumella ollessaan sitä takajalkaa ahkerasti, rasittui saman puolen etujalka. Tämä heikoin lenkki. Se turposi jännetupilta ylöspäin muokaten koukistajat näyttämään ulospäin pullistuvalta banaanilta ja aiheuttaen minulle terapiaa vaativaa järkytystä kun pelkäsin jänteiden menneen. Hevonen ontui ja ei ontunut ja ontui ja ei ontunut. Mutta klinikalla käydessä ultrattiin jänteet ehjiksi ja jännetuppi tulehtuneeksi, piikitettiin kortisonia, levättiin pari viikkoa tukisiteen kanssa ja kylmättiin ja sitten palattiin hitakaisesti normitreeniin. Ja kaksi vuotta ollaan porskuteltu ihan ilman vaivaa. Siksi käytän pinteleitä edessä hypätessä ja pinteleitä pidin muutenkin ensimmäisen vuoden etusissa tukemassa.

Nyt meillä on taas banaani jalassa.

Voitte uskoa että olen miettinyt, arponut, syyttänyt itseäni, itkenyt, suunnitellut siitosuralle siirtymistä, kantakirjaushaaveiden hautaamista, ollut varma että se on nyt pinnallinen koukistaja... Käynyt läpi kaiken syy-seuraus -kirjon mitä voi olla. Maanantaina ultraus lopulta katkaisee henkisen pillastuneen paniikkihevoseni juoksun.

Selma on liikkunut tosiaan ihan puhtaasti. Se on ollut kyllä viimeaikana taas vino ja purrut oikeaan ohjaan heittäen takapään oikealle, mutta maanantaina Timo kävi hieromassa eikä löytänyt mistään kireyttä. Kuulemma erittäin elastinen ja kivuton hevonen. Myöskään se rintalihas ei ollut enää kipeä ja varuilta Timo räpläsi vanhan pistohaavakohdankin takareidestä eikä sielläkään mitään. Mira oli edellisenä päivänä tehnyt kyllä laukkatreeniä pellolla mikä varmasti vapautti ristiselästä jännitystä. Mutta seuraavana eli hierontapäivänä banaanissa oli mielestäni lämpöä. Ja kun jännetupin kohdalta painaa, vastakkaiselle puolelle nousee nestepallero.

Kavionpohjia on kyllä arottu hiekalla. Kengittäjä on nyt molemmilla viimekerroilla sanonut että kavionpohjat (anturat) ovat kummallisen pehmeät. Mutta että se on ollut tänä keväänä hyvin yleinen vaiva alueella. Märkä maa...? Puolitoista viikkoa mentiin siis ilman kenkiä ja eilen saatiin kesäpopot alle. Kengittäjä muotoili etukengät niin että ne pyörähtävät hyvin alta ja päätimme siirtyä käyttämään asiaan erikoistuneita kenkiä jatkossa.

15.5.

15.5.

VIDEO jossa banaanijalkaa kidutetaan. Voih.

Ahdistavinta tässä asiassa on se, että hevonen on liikkunut puhtaasti. Siksi olen antanut Selman liikkua normaalissa treeniohjelmassa. Se varaa banaanijalalle painoa ihan kuin toisellekin etujalalle. Nyt syyttävä mantra että KIPEÄÄ HEVOSTA EI SAA LIIKUTTAA aiheuttaa vatsanväänteitä. Useinkin liikunta on hyväksi myös kipeälle, riippuu mistä se on kipeä ja miksi. Jos okahaarakkeet hankaa toisiaan vasten niin ratsastaminen ei varmasti ole hyväksi, mutta aika monissa kiputiloissa liikuttamattomaksi heittäminen voi pahentaa tilannetta. Lihasperäiset kivut, löysät polvet... Itse hyvin kivuliaana ihmisenä jonka nivelet ovat sekä sökönä että löysät, selkärangasta puhumattakaan liikun hyvinkin paljon, sattui tai ei. Mutta nyt silti tunnen ahdistusta siitä, miten olen toiminut. Olenko ollut väärässä ja Selmaa olisi pitänyt seisottaa?

Mikä sitten sai jalan reagoimaan? Olen kehitellyt yksin ja Miran kanssa yhdessä erilaisia teorioita.

1. Keväinen rintalihasjumi joka aiheutti vasemman jalan ontumista -> viereinen jalka otti lisätaakkaa ja heikkona lenkkinä reagoi.

2. Pitkittynyt hokkikengässä olo kun ei ollut enää lunta. Suppuvarpaan täytyisi päästä pyörähtämään kevyesti ettei jalka rasittuisi. Hokkikengällä se ei niin kevyesti pyörähdä. Mutta se oli kyllä minusta hieman paksumpi jo silloin kun oli vielä lunta. Ehkä.

3. Paska omistaja. (Tämä on ihan minun oma teoriani)


Edellisen jännetuppitulehduksen aikaan alamäkien meno oli Selmalle hyvin kivuliasta. Nyt se ei sano mitään vaikka ollaan menty harjun rinnettä jyrkästi alas. Tosin ennen maanantaista ultrausta ei enää mennä mitään muuta kuin käyntiä tasaisella ja kylmäillään sekä järvessä seisomalla että kylmäyspatjalla.

Noh, jos jotain positiivista, niin koulusatula on topattu ja vihreälle totuttelu aloitettu. Satulahommasta kirjoitan vielä lisää erikseen. Maalasin myös Jonnalle synttärilahjaksi siskonsa tilausksesta muotokuvan Seposta.

Akvarelli kartongille, A4 kokoa

Sekin tieto helpottaa tätä syvempääkin syvemmissä vesissä raahautuvaa sydäntä, että suppuvarpaat eivät ole periytyneet kummallekaan varsalle. Liekö Selma vain itse varsana ollut pahassa asennossa mahassa että on jalat taittuneet niin, ettei se ole perinnöllistä, vai päästääkö se sitten vain isäoriit niin hyvin läpi. En tiedä, mutta erinomaisen hyvä että näin käytännössä on ollut.

Nyyh. Menen takaisin itkemään.

Syyllinen

Torstaina Timo tuli hieromaan tallin neljä pollea joista Selma oli yksi. Kerroin Selman nyökyttelystä ja että paikallistimme Miran kanssa ongelman vasemman etujalan lapa-rynnäs-olka -alueelle. Timo sanoi kuulemansa perusteella että kuulostaa olkaongelmalta. Heti kun hän kävi käsiksi ongelma-alueeseen, löytyi täsmälleen se kohta josta kiikastaa.

Tuossa noin,

Rintalihaksessa tuntuu jokin arpikudos (voi olla joku vanhempi revähdys esim liukkailla keleillä) joka nyt treenin lisääntyessä on alkanut kiristää ympäröiviä rintalihaksia. Se oli todella kipeä ja Timo käsitteli sitä kolmessa erässä hieroen välillä muualta. Liikunta on päälääke tähän vaivaan, niinkuin olimme oivaltaneetkin. Lisäksi rintaa kannattaa venyttää nostamalla etujalka ylös, koukkuun ja vetämällä sitä suoraan sivulle.

Auttava venytys.

Timo suositteli myös lämpölinimentin hieromista silloin tällöin. Olen vältellyt linimenttejä sen jälkeen kun koitin hoitaa Selman jännetuppitulehdusta arnika-linimentillä ja sen ihoon tuli rupia ja ihottumaa saman tien. Mutta ehkä jotain lämmittävää voisi silloin tällöin kokeilla.

Kuvat ovat todella huonoja taas, valitan. Ja Selmakin aivan hikinen, koska Mira ratsasti sen ennen hierontaa. Se liikkui silloin edelleen ihan hyvin. Pienen pientä ep:tä oli havaittavissa. Nyt on kuitenkin helpompi siihen suhtautua kun varmuudella tietää mistä se johtuu ja mikä siihen auttaa. Nyt en ole ennättänyt Selmaa hieronnan jälkeen liikutella, huomenna näen miten se liikkuu. Ehkä Timo teki taikojaan niin hyvin, että se jumi laukesi.

Ihmeparantuminen

Sitä ollaan jännän äärellä. Perjantaina lähdin Selmalla taas käyntilenkille ilman satulaa, mutta koska Mira ja Musti olivat menossa raviradalle, arvelin että voisimme liittyä heidän seuraansa ja köpötellä raviradalla sillä välin kun Musti juoksee. Väärin arveltu. Selma kilahti aivan totaalisesti ja siinä paukkuivat meikäläisen edesmenneet alaselän nikamavälit joihin ei pitänyt tärskyjä tulla, kun tamma päätti että ainoa askellaji on pinkeä ravi tai vaihtoehtoisesti kiitolaukka (sain jälkimmäisen estettyä hauikset hapoilla). Kärsin tätä noin vartin kunnes hermot, selkä ja yläkropan lihakset sanoivat työsopimuksensa irti ja päätin suunnata läheiselle metsäautotielle jota ei ole aurattu koko talvena. Sielläpähän juoksisi sitten.

Tässä vaiheessa jollakin aivoni takanurkalla laitoin hennosti merkille ettei Selma tunnu kovin epäpuhtaalta pökötellessään sitä raviaan turpa ryntäissä välillä avona, välillä sulkuna ja välillä väistönä. Tätä jatkui koko matkan sinne umpihangelle, jossa alkuun koitti ravata sielläkin, mutta luovuttipa pirulainen lopulta. Noin kilometri mahaa myöten hangessa, hiki pintaan ja kun tassut saadaan auratulle, ni taas läks! Hop hop hop hop... Ja välilevyt huutaa hoosiannaa. Musti oli kadonnut raviradalta jo kotiin, mutta Selma jaksoi innokkaasti tepastella vielä kilometrisotalla. Täytyi siis etsiä kaikki mahdolliset ja mahdottomat umpihankireitit, jotta päästiin kotiin ilman allekirjoittaneen halvaantumista tai kevyempää kahden viikon selkäkramppia.

Seuraavana päivänä halusin nähdä miten mokoma elikko liikkuu Miran kanssa kentällä. Päädyttiin kankisuitsitukseen ja tavoitteena oli taivutella sekä mennä käynnissä avoja ja sulkuja. Sehän meni suhteellisen hyvin ottaen huomioon, että pari viikkoa on pelkästää puskailtu ja sitäkin harvakseltaan. Hierontakin siirtyi vasta tulevalle torstaille, joten ratsukuvioita ei olla kokeiltu. Ehdotin että Mira kokeilee laukat suoraan käynnistä ja sen jälkeen vasta katsotaan ravia ja sitä kuinka paljon Selma nyökkii. Laukat nousi hyvin, vähän oli takaa kankea ja oikeassa kierroksessa edestäkin. Sivusta katsoen ei näyttänyt pahalta, mutta selkään tuntui että heittää taas takapäätä oikealle ja muuta perusmeininkiä.

Ja sitten se tapahtui. Mira siirtyi raviin ja tamma liikkui puhtaasti! Pällistelimme sitä molemmat kummissamme. Eilisen jäljiltä takapää oli selvästi hieman jumissa, mutta niin se vain kierros kierrokselta irtosi ja laukat jo aukoi siitä pahimmat. Pomo oli aurannut kentän niin, että sen keskelle oli jäänyt 30 cm syvää hankea ehkä n. 10 m pitkä ja 6 m leveä kaitale (villit arviot). Heitin vitsillä, että Mirahan voisi vetäistä siitä hangesta välillä niin lähtee kintut liikkeelle. Ja Mirahan vetäisi. Selma alkoi liikkua joka kerta paremmin ja paremmin ja lopulta ravi oli taas tutun letkeää ja rentoa kun se meni auratulla. Sitten katsottiin laukat uudestaan ja laukkaakin Mira ratsasti hangen kautta. Nyt pyöri jo hyvin lähellä normaalia. Siihen oli hyvä lopettaa loppuravien myötä.

Sunnuntaina Selma lepäili ja eilen käytiin ajamassa sillä pitkästä aikaa kahdenistuttavilla kärreillä. Musti otettiin perään ja suunnattiin vaaranlaelle. Selma hölkkäsi tyytyväisenä eikä näyttänyt ep:ltä kuin satunnaisesti ja oikein tarkkaan tihrustaessa. Tänään se oli sitten palauttavalla lenkillä itse perähevosena ja hölkötteli puhtaasti. Mira eilen hieroskeli sen lapaa ja rintalihaksia josta löytyi edelleen niin tiukka kohta, että Selma reagoi silminnähden. Mutta ilmeisesti alkaa helpottaa. Harmi kun hieronta tosiaan siirtyi viikolla, mutta näillä mennään.

Valmiina lenkille.

Tuulessa lonksuva ovi vain tuottaa huolta...

Ilmeisesti hangessa kahlaaminen, mitä olen tehnyt lähes jokaisella kävelylenkillämme, on ollut hyväksi juuri tässä vaivassa. Uimme lumessa siis jatkossakin, hierojaa odotellessa. Mukavaa kuitenkin että Mira pääsee palaamaan takaisin treeniin kaikissa askellajeissa niin voidaan suunnitella valmennuksia ja ehkäpä kisojakin piakkoin. Mikäli kehitys on Selman liikkeessä tämänsuuntaista jatkossakin.

Klenkkaliisan elämää

Selmalla on ollut "puolisairasloma", eli olen noin jokatoinen tai jokakolmas päivä käynyt sen kanssa käyntimaaston ilman satulaa tai satulan kanssa. Tänään se tuli perähevosena kun käytiin ajamassa lämppäreillä kevyempi ja lyhyempi lenkki. Mentiin hölkkääkin ja sama nyökkiminen jatkuu. Siihen ei näytä vaikuttavan liikunnan laatu tai määrä parantavasti eikä huonontavasti. Taannoin kun käytiin Mustin seurassa käyntilenkillä, Selma nyökkäili tarhasta haettaessa kun juoksutin sitä, mutta tunnin patikoinnin jälkeen (joka sisälsi myös hangessa kahlailua) se ei sitten nyökkäillytkään. Mira ratsasti sillä tallin pihassa ympyrällä, taivutteli ja tamma liikkui normaalisti. 

Mutta jottei omistajan vain tarvitsisi kokea helpotusta, on nyökkäily jatkunut sen jälkeen tasalaatuisena. Edelleenkin odottelemme hierojaa.. Eilen kävin käyntilenkillä mamman kanssa ja huomasin että kun olimme kotvasen jo kävelleet ja oikealta puolelta kaulaa alkoi karva hieman taipuilemaan, oli vasemmalla (kipeällä) puolella jo hikinen kohta aivan tietyllä pienellä alueella:

Vanha kuva, mutta tuolla punaisella alueella on ilmeisesti kipukohta.

Nenä menee vinoon myös kun tuosta alueesta lähtee hieromaan voimakkaammin kohti olkaniveltä ja etujalkojen välissä olevia lihaksia. Kaikkien jalkojen nivelet ja jänteet ovat edelleenkin normaalit. Selma liikkuu mielellään, mutta vasemman lavan liike ei ole hyvä. Jokin siellä kiristää. Kun vain tietäisi mikä ja miksi. Jälkimmäiseen ei ehkä löydy vastausta. Tällä viikolla pitäisi hierojan tulla ja kengitystkin on huomenna. Saas nähdä mitä siitäkin tulee...

Selma on siis suurimmaksi osaksi hengaillut Mustin kanssa ja syönyt. Ja sama meno jatkuu kunnes hieroja saapuu paikalle.

Selma pitää puuta pystyssä.

Kelit lauhtuivat taas ja nyt ollaan nollan tuntumassa räntäsateessa. Ehkäpä kohta olisi vuorossa ne ihanat aurinkoiset talvipäivät, kun hanget kimaltaa ja pakkasta on juuri sopivasti? 

Selman yskä onneksi näillä näkymin loppui kun aloin kastella yöheinät aivan vettävaluviksi. Jotain hyvää sentään! :)

Ep Selina

Hönö

Eilen oli päivä jolloin pyysin Miraa ratsastamaan Selmaa kentällä jotta pääsen kyttäämään sen liikettä. Se oli siis huilinut to-su tarhassa ja käynti ainakin oli puhdasta. Toki se rallaili tarhassa muiden mukana häntä tötteröllä, joten tolkuttoman kipeä se ei ainakaan ollut. Ja kaikki jalat edelleen viileät ja kuivat.

Mira ratsasti sillä ensin käyntiä ja se liikkui ihan normaalisti. Pyysin menemään ravia pitkällä ohjalla jotta näkisin kaulan liikkeestä sen nyökkäyksen. Ja näkyihän se. Ei koko ajan, mutta volteilla ja kaarteilla silloin kun vasen etujalka oli sisäjalkana. Ja lopulta myös suorilla. Pientä nyökkyä. Liikkeet kuitenkin oli letkeät ja askeleet symmetriset, joten...aargh. Lopetettiin siihen ja mentiin talliin kopeloimaan. Heittelimme arvauksia puikkoluusta olkaniveleen ja kun Mira alkoi olkaniveltä painella, sormet lipashtivat lapaluun alle ja johan tamma hetkahti. Sieltä löytyi kipeä kohta ja Mira tunsi kuinka joku lihaskalvo oli aivan pinkeänä. Kipeää oli myös ryntäiden puolella lihaksessa. Onneksi Timo on tulossa hieromaan aivan lähipäivinä, niin nähdään mitä tapahtuu. Toivon sydämeni pohjasta että kipu on lihasperäistä ja nivelet ja jänteet ovat kunnossa. Kummalista toki on se että kipu yltyy liikunnan myötä. Jos olisi kyse maitohapoista tai vastaavasta, niin sen pitäisi vertyä kun lihakset lämpiää...

Karvakasa jonka irokeesi on laskeutunut. :P

Suunnitelmani on nyt hoitaa liikutus kävelemällä. Testaan liikettä auratulla tiellä, ylämäessä, alamäessä, pienessä hangessa, syvemmässä hangessa jne. Niin kauan kävellään kun liike on käynnissä ok ja tamma mielellään menee. Ja kunnes Timo tulee. Kunhan kelit ensin vähän lämpiäisivät. Tänään ja huomenna taidan keskittyä kouluhommiin ja antaa Selman nauttia vielä vapaapäivistä. Pakkasta on melkein -30 astetta nimittäin... Täti jäätyy. Laatuaikaa toki ennätetään viettää.

Muuta ajateltavaa... (Jalan anatomiaa)

Selma on ilmiselvästi päättänyt pitää varsansa sisällään vähintään jouluun asti. Huoh. Nyt on toinenkin utare täyttynyt, mutta siinäpä se. Ei aikomustakaan kehitellä vaikkapa tippoja tai jotain. Tänään kaviot vuoltiin ja eletään nyt sitten ainakin kuukausi kengätöntä elämää, ehkä kauemminkin.

Koska pää alkaa itsellä levitä, niin voisin henkisesti palata viime lähijaksoon jalan anatomian merkeissä. Saimme avattavaksi pareittain yksi koipi ja niitä oli siis 4 jalkaa lämppäriltä ja 4 suokilta. Meille sattui tämän suokin takajalka kintereen yläpuolelta katkaistuna. Hevonen oli ollut ravuri ja noin 6-7 vuotta vanha. Se ei ollut liikkunut puhtaasti ja siksi se oli sitten lopetettukin.

Työparini oli yhtä innokas veitsenkäyttelijä kuin minäkin ja niinpä olimme pähkinöinä kun lupa oli käyttää vain yhtä veistä per pari. Nahka lähti helposti irti ja jänteetkin saimme nätisti esiin: sisempi koukistaja, ulompikoukistaja, ojentaja ja hankoside. Piirrokset aiheesta löytyy täältä. Eniten meitä tietysti kiinnosti päästä tutkimaan nivelet jos niistä vaikka löytyisi syy huonoon raviin. Ja löytyihän sieltä...

Sairas kinnernivel

Kintereen sarananivelessä oli tuollainen sinapin värinen matala "ura" jota ei todellakaan kuuluisi olla! Koko nivelen pitäisi olla tuollaista tasaisen vaaleaa ja sileää. Toverimme avasivat kyseisen pollen toisen kintereen ja samanlainen löydös sielläkin. En tiedä näkyisikö tuo röntgenissä kun on tuolla ihan nivelen sisällä. Ehkä? Ei? Myös jokaikisessä nivelessä kintereestä alaspäin löytyi normaalista poikkeavia muutoksia: nivelen reuna oli ikäänkuin syöpynyt hieman karheaksi. Siis joka ikisessä nivelessä. Eipä ihme ettei juoksu oikein maittanut. Kaikki yhteistuumin totesimme, että lopetus oli oikea päätös tämän kohdalla.

Sitten mieleen juolahti ikävä realismi. Mitä itse tuumisitte jos myynnissä olisi 6-7 vuotias ruuna joka ei oikein juokse puhtaasti? Miltäköhän monen harrastehevosen jalat oikein näyttävät sisältä päin? Entä vanhojen hevosten? Kertooko ostotarkastuksen röntgen sittenkään kaikkea? Onko sillä edes väliä että nivel näyttää tuolta? Mistä voi tietää kivun määrän? "Se ei reagoi ollenkaan kevyellä käytöllä." Mutta sattuuko siihen silti? Huh, tieto lisää todellakin tuskaa. Ja kun Selmasta joskus aika jättää, niin tahdon kyllä avata sen jalat. Olen itseasiassa suunnitellut että 10 v. synttäreiden kunniaksi kiikutan sen röntgeniin ihan vain huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Ja sitten viiden vuoden välein, jotta nähdään mitä siellä kehittyy. Ja avaaminenkin on lopulta mielekästä, kun on kuvat joihin verrata. Kaikkea sitä suunnitteleekin kun toinen on kohta synnyttämässä...