Hankalaa kuin hevoskauppa

Viime aikoina olen ollut jonkin sortin tukihenkilönä ystävälleni joka päätti pistää keski-ikäisen suokkiruunansa myyntiin ja hommata tilalle nuoremman kisakenttien kiintotähden (ainakin tulevaisuudessa). Mutta jos hevosen myynti osaakin olla tuskallista, tympeää ja stressaavaa touhua niin ostaminen se vasta onkin kamalaa!

Minä olen hevoshistoriani aikana ostanut neljä hevosta ja myynyt kaksi (ja yhden laittanut teuraaksi). Myyminen on mennyt molemmilla kerroilla niin ikävästi, että koskaan en enää halua myydä hevosta. Kiinnyn elukoihini liikaa ja oikeasti haluaisin ne loppuelämän hyvään kotiin jossa ne pääsisivät kullekin yksilölle sopivaan liikutukseen. Molemmat myymäni hevoset on se "loppuelämän kodin tarjoaja" myynyt (tai liisannut) vuoden sisään eteenpäin koska hevonen ei olekaan terve/sopiva käyttöön ja seuraavalla omistajalla se onkin ollut sekä terve että sopiva käyttöön. Ja sitten on myyty vielä kerran. Tällainen on minulle hengisesti aivan hirvittävän raskasta, koska olen kiltti ja rehellinen ihminen joka rakastaa myymäänsä hevosta ja on tehnyt aina kaikkensa sen hyvinvoinnin eteen. Sitten aletaan syyttää huijariksi ja että olen ratsastanut kipeällä hevosella jne. Nytkin surullisena seuraan kun varsasta asti pitämäni ja kouluttamani ihana ruuna on myynnissä jo toista kertaa minulta lähdön jälkeen ja ikää on vasta 6 v. Möin sen siis nelivuotiaana. Mutta sehän siinä myynnissä onkin se miksi en halua sitä enää koskaan tehdä: kun omistajanvaihdosilmoitus on tehty, ei ole mitään osaa eikä arpaa kyseisen hevosen kohtaloon.

Tottakai myynti voi olla helpompaa jos saa myytyä tutulle tai ei ole pakkomyynti edessä vaan voi vaikka 5 vuotta odottaa Sitä Oikeaa Ostajaa. Muuten se on suoraan sanottuna perseestä. Ainakin omasta kokemuksestani. Hevosia ostetaan nykyään kuin sohvaa. Jos siinä omasta mielestä havaitaan joku virhe joka varmasti on täytynyt olla jo ostohetkellä (sitä ei vaan huomannut ostaja, kaveri eikä eläinlääkäri) niin se pitää voida palauttaa. Ja sitten soitetaan tulikivenkatkuisia puheluita myyjälle kun hevonen nyt käyttäytyy täällä vaarallisesti ja se on varmasti hullu. Kuitenkaan ei oteta vinkkejä vastaan vaikka myyjä niitä vuosia hevosen tunteneena osaisi antaa... TURHAUTTAVAA. Ymmärrän ettei kukaan voi 100% varmuudella luvata loppuelämän kotia, olen itsekin joutunut pyörtämään lupaukseni. Mutta jos syy myydä hevonen eteenpäin on se että "se ei nyt ollutkaan niin kiva kun ajattelin", niin näen punaista.

Ostaminen puolestaan on omasta mielestäni maailman helpointa. Ostamani hevoset ovat olleet ostohetkellä 4 v., 5 v., 2 v. ja 1 v. Vanhimmat olivat ravitallilta ostettuja ajolle opetettuja, ensimmäisellä oli selässä istuttu. Noh, ensimmäisen hevosen ostin ollessani 16-vuotias ja silloin kriteerit olivat: suomenhevonen, ruuna, terve, nuori. No, sitä se oli ja ensimmäisen ostin mitä katsoin. Toinen oli samalta tallilta jokunen vuosi myöhemmin ja samoilla kriteereillä ostin sen. Suhteeni myyjään näiden osalta oli kuulumisten kertominen. Hevosissa ei ollut mielestäni missään vaiheessa mitään vikaa, ne olivat siihen tarkoitukseen sopivat mihin ne ostin. Tein niillä myös asioita joita myyjä kuvitteli hevosille liian vaikeiksi tai vaarallisiksi. Kuten uittaminen tai ratsastaminen autotien viertä jne. Ensimmäinen ostos oli rakennehirviö ja takajalat olivat niin pahan malliset, että vieläkin ihmettelen miten se pysyi edes jonkinlaisessa kunnossa 16-vuotiaaksi asti. Ei ollut silloin siis silmää niille asioille meikäläisellä.

Varsojen ostaminen nyt on oma lukunsa. Eniten ehkä Selman ostaminen 2 v. oli se mihin panostin. Silloin kriteereitä oli jo enemmän: suomenhevonen, varsa, tamma, suvussa Toto ja Luonnos, hyväluontoinen (=kiltti ja säyseä mutta reipas), hyvät jalat, ok runko, kaunis ulkomuoto, ei liian korkea hinta. Selma oli ainut tammavarsa mitä kävin katsomassa ja se täytti kaikki kriteerit. Loistavasti on mennyt jo 7 vuotta eikä ole tarvinnut soitella myyjälle kertoakseni miten siitä nyt löytyi klinikalla sitä ja tätä ja ei tämä nyt olekaan sitä mitä haluan. Yhteyttä pidän kyllä mielelläni ja kerron kuulumisia, mutta haluan pärjätä vastoinkäymisten kanssa ihan itse. Sillä hetkellä kun hevonen on minun vastuullani niin otan siitä vastuun. Myös vastuun siitä että olen ostanut hevosen niillä tiedoilla mitä sain.

Selmaa katsomassa Joutsenossa syyskuussa 2007. Ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. <3

Viimeinen varsuli oli puhdas katalogiostos. Silloin etsin 1-vuotiasta orivarsaa, suomenhevosta tottakai. Katsoin sukupostista suvun, näyttelytulokset ja kuvat ennenkuin soitin että tuotko puoleen väliin matkaa. Ja eräällä huoltoasemalla näin mikä pikku-reppana sitä oli tullut ostettua. Eikä kaduttanut sekuntiakaan koko 3 vuoden yhteistaipaleella! Luopunut en olisi jollei olisi ollut elämänmuutoksen takia pakko. Ja nyt sitä myydään kansallisentason kouluratsuna 6000 e. Voin kertoa että en myynyt sitä itse ihan tuolla hinnalla ja ostin 1/4 tuosta. Heh. Mutta ihan hyvän varsan siis ostin aikanaan. ;)

Ystävälleni ei tämä ostopuoli tunnu olevan yhtä helppoa. Hänen suurin ongelmansa on se, ettei hän osaa päättää mitä haluaa. Ja on siis käynyt jo katsomassa useampia hevosia tässä tilassa. Hän itsekin myöntää olevansa myyjien kauhu: käy katsomassa ja kokeilemassa muttei kykene tekemään päätöksiä. En osaa oikein asettua hänen asemaansa, koska minä en tykkää ajella ympäri Suomea hevosten perässä ja siitä syystä pyrin tekemään ostopäätökseni jo kotona hyvin pitkälle. Että vain se jäävuorenhuippu käydään katsomassa, mikä tarkoittaa yleensä yhtä hevosta. Tärkeintä on nimenomaan ennen kun käy katsomassa yhtään hevosta selvittää itselleen mitä haluaa. Haluaako sen projektin jonka kisakentille saamiseen menee vähintään 2 vuotta, todennäköisesti 4 vai haluaako sen valmiin? Tamman vai ruunan? Mitkä asiat rakenteessa on ne mistä tingitään ja mistä ei? Entä liikkeistä? Ei ole mitään järkeä käydä katsomassa neljää 3-4 -vuotiasta hevosta joista kaikki ovat kivoja ja miettiä sitten viikko että mikä näistä vai sittenkin joku valmis. Jos kriteerit täyttyy (sikäli kun ne kriteerit nyt ovat itselle selvät), hevonen on uskallettava ostaa. Tottakai se on hyväkin asia että pohditaan, sen voi hyvällä tahdolla uskoa tarkoittavan sitä että ostaja aikoo sitoutua kirjaimellisesti kavioliittoon ja haluaa varmistua että kumppani on sellainen mitä jaksaa katsella sen 20 vuotta. Nopeat ostajat ovat joskus nopeita myyjiäkin.

Huijatuksi tuleminen on tietenkin asia erikseen, mutta jostain syystä miellän sen liittyvän ennemmin aikuisten puoliveristen ostoon silloin kun hevosen taustoja ei tiedetä, en harrastesuokin ostoon yksityiseltä tai jopa kasvattajalta. En ole yhdellekään ostamalleni hevoselle teettänyt ostotarkastusta enkä kuvauttanut mitään. Ehkä olen tyhmä kun ostan riskillä, mutta koska ostan vain nuoria yksilöitä, tuntuu turhalta niitä kuvauttaa. Kaikilla on kuitenkin jotain löysyyttä takapolvissa tai muuta joka tasaantuu kasvun myötä. Ja kun en ole mitään kilparavuria ostamassa, niin kaikkien mahdollisten vammojen kanssa pärjätään. Sitäpaitsi ostotarkastuksessa terveeksi kuvatuistakin on kohta löytynyt klinikalla jotain (klinikalla muuten tuntuu löytyvän aina jotain, jännää sekin). Vaikeita asioita. Joista saa halutessaan vieläkin vaikeampia. ;)