Ihmeparantuminen

Sitä ollaan jännän äärellä. Perjantaina lähdin Selmalla taas käyntilenkille ilman satulaa, mutta koska Mira ja Musti olivat menossa raviradalle, arvelin että voisimme liittyä heidän seuraansa ja köpötellä raviradalla sillä välin kun Musti juoksee. Väärin arveltu. Selma kilahti aivan totaalisesti ja siinä paukkuivat meikäläisen edesmenneet alaselän nikamavälit joihin ei pitänyt tärskyjä tulla, kun tamma päätti että ainoa askellaji on pinkeä ravi tai vaihtoehtoisesti kiitolaukka (sain jälkimmäisen estettyä hauikset hapoilla). Kärsin tätä noin vartin kunnes hermot, selkä ja yläkropan lihakset sanoivat työsopimuksensa irti ja päätin suunnata läheiselle metsäautotielle jota ei ole aurattu koko talvena. Sielläpähän juoksisi sitten.

Tässä vaiheessa jollakin aivoni takanurkalla laitoin hennosti merkille ettei Selma tunnu kovin epäpuhtaalta pökötellessään sitä raviaan turpa ryntäissä välillä avona, välillä sulkuna ja välillä väistönä. Tätä jatkui koko matkan sinne umpihangelle, jossa alkuun koitti ravata sielläkin, mutta luovuttipa pirulainen lopulta. Noin kilometri mahaa myöten hangessa, hiki pintaan ja kun tassut saadaan auratulle, ni taas läks! Hop hop hop hop... Ja välilevyt huutaa hoosiannaa. Musti oli kadonnut raviradalta jo kotiin, mutta Selma jaksoi innokkaasti tepastella vielä kilometrisotalla. Täytyi siis etsiä kaikki mahdolliset ja mahdottomat umpihankireitit, jotta päästiin kotiin ilman allekirjoittaneen halvaantumista tai kevyempää kahden viikon selkäkramppia.

Seuraavana päivänä halusin nähdä miten mokoma elikko liikkuu Miran kanssa kentällä. Päädyttiin kankisuitsitukseen ja tavoitteena oli taivutella sekä mennä käynnissä avoja ja sulkuja. Sehän meni suhteellisen hyvin ottaen huomioon, että pari viikkoa on pelkästää puskailtu ja sitäkin harvakseltaan. Hierontakin siirtyi vasta tulevalle torstaille, joten ratsukuvioita ei olla kokeiltu. Ehdotin että Mira kokeilee laukat suoraan käynnistä ja sen jälkeen vasta katsotaan ravia ja sitä kuinka paljon Selma nyökkii. Laukat nousi hyvin, vähän oli takaa kankea ja oikeassa kierroksessa edestäkin. Sivusta katsoen ei näyttänyt pahalta, mutta selkään tuntui että heittää taas takapäätä oikealle ja muuta perusmeininkiä.

Ja sitten se tapahtui. Mira siirtyi raviin ja tamma liikkui puhtaasti! Pällistelimme sitä molemmat kummissamme. Eilisen jäljiltä takapää oli selvästi hieman jumissa, mutta niin se vain kierros kierrokselta irtosi ja laukat jo aukoi siitä pahimmat. Pomo oli aurannut kentän niin, että sen keskelle oli jäänyt 30 cm syvää hankea ehkä n. 10 m pitkä ja 6 m leveä kaitale (villit arviot). Heitin vitsillä, että Mirahan voisi vetäistä siitä hangesta välillä niin lähtee kintut liikkeelle. Ja Mirahan vetäisi. Selma alkoi liikkua joka kerta paremmin ja paremmin ja lopulta ravi oli taas tutun letkeää ja rentoa kun se meni auratulla. Sitten katsottiin laukat uudestaan ja laukkaakin Mira ratsasti hangen kautta. Nyt pyöri jo hyvin lähellä normaalia. Siihen oli hyvä lopettaa loppuravien myötä.

Sunnuntaina Selma lepäili ja eilen käytiin ajamassa sillä pitkästä aikaa kahdenistuttavilla kärreillä. Musti otettiin perään ja suunnattiin vaaranlaelle. Selma hölkkäsi tyytyväisenä eikä näyttänyt ep:ltä kuin satunnaisesti ja oikein tarkkaan tihrustaessa. Tänään se oli sitten palauttavalla lenkillä itse perähevosena ja hölkötteli puhtaasti. Mira eilen hieroskeli sen lapaa ja rintalihaksia josta löytyi edelleen niin tiukka kohta, että Selma reagoi silminnähden. Mutta ilmeisesti alkaa helpottaa. Harmi kun hieronta tosiaan siirtyi viikolla, mutta näillä mennään.

Valmiina lenkille.

Tuulessa lonksuva ovi vain tuottaa huolta...

Ilmeisesti hangessa kahlaaminen, mitä olen tehnyt lähes jokaisella kävelylenkillämme, on ollut hyväksi juuri tässä vaivassa. Uimme lumessa siis jatkossakin, hierojaa odotellessa. Mukavaa kuitenkin että Mira pääsee palaamaan takaisin treeniin kaikissa askellajeissa niin voidaan suunnitella valmennuksia ja ehkäpä kisojakin piakkoin. Mikäli kehitys on Selman liikkeessä tämänsuuntaista jatkossakin.