Lyhyellä rekiretkellä

Tänään kävin lasteni kanssa ajamassa Selmalla reellä. Ilmassa oli minun puoleltani stressaantunutta kireyttä sattuneesta syystä, ja muksut olivat tietysti jo syväjäässä ennen kuin reki edes saatiin hevosen perään. Pakkasta oli jotain -15 astetta joten tyttäret petasivat reen pohjalle olkien päälle itselleen pesän vilteistä ja peitoksi saivat lampaanturkispeitteen. Vanhempi tyttäreni (9 v.) otti kuvia kun valjastin Selmaa. Joten tässä pieni kuvakertaus luokkivaljastuksesta.

Luokki rahkeella aisaan ja sään yli toiselle puolelle.

Ja toiselta puolelta myös rahkeella aisaan kiinni.

Rinnustin kieputellaan paikoilleen...

...ja kiristetään vapaalla tyylillä.

Jonka jälkeen se solmitaan hyvin salamyhkäisesti...

Kuvaajan sormet jäätyivät joten hän siirtyi aisaremmien sidontaan.

Reen saanti ulos katoksesta olikin sitten aika jännä prosessi. Ulompi ovi on nimittäin jäätynyt tasan tarkkaan tuohon kohtaan ja luntakin on tullut katolta alas niin ettei se liikahdakaan. Meillä oli siis juuri reenmentävä kolo ovien välissä. Sain onneksi tallikaverin vielä varmistamaan pääpuoleen kun itse olin reessä ohjastamassa Selman SUORAAN eteenpäin. Ei hajonnut ovet eikä reki! Eikä minun jalka! Joudun kevääseen asti käyttämään setolkan alla satulahuopaa, sillä onnistuin taannoin (tai oikeastaan Selma onnistui) pudottamaan meidän rakkaan setolkkapatjan aiemmalla rekiretkellä jonnekin. Ja sen päälle on tullut kohta puoli metriä lunta. Harmittaa. Ei ole koskaan aiemmin kyseinen patja hievahtanutkaan setolkan alta joten oli aika mysteeri kun pihassa huomattiin että Selmalla on paljas setolkka selässä ja patja on hävinnyt kuin taikaiskusta.

Rekiretkestä tuli tarkoitettua lyhempi koska jälkikasvu tosiaan oli palelevaista sorttia. Olin tietysti perinteitäkunnioittava hyvä äiti ja käskin muksujen juosta itsensä lämpimäksi reen perässä kun oikein yltyivät valittamaan. Saivat sitten samat lapsuudentraumat kuin 40-50-luvulla syntyneet suomalaiset maatilojen lapset, kun itkien juoksivat reen perässä (vajaat 100 metriä) ja huusivat "Odota äiti!! Hiljennä!!" Mutta loppui se valitus palelusta ainakin hetkeksi.

Selma toimi sitten kuin unelma. Alussa meillä oli perässä Musti ja toinen tallikaveri ja ruunapojat sitten jatkoivat lenkkiä vähän pidemmälle kun me puolestaan käännyimme jo kotiin. Ajattelin että Selma saa vähintään hirnumishepulit, mutta se ravata humpsutteli kotia kohti ihan tyytyväisenä. Hevosen puolesta siis saattoi olla vain tyytyväinen.