Jalaton hevonen ja hevoseton jalka

Opiskelua on taas takana kolmen päivän ajalta. Jakso oli hyvin antoisa, sillä meillä oli eläinlääkärien luentoja ihosairauksista, silmäsairauksista ja ontumasta sekä jalkavioista. Sen lisäksi treenattiin irtokengän lyömistä ja kavion valmistelua siihen hommaan (voisi sitä vuoluksikin hyvällä tahdolla kutsua). Eipä ole enää kuin yksi lähijakso jäljellä ja sitten on vuorossa viimeiset näytöt. Pari portfoliota pitäisi siis raapia kasaan aiheista Hevosen hoito ja valmentaminen sekä Hevosen terveydenhuolto, Voipi siis bloggaaminen olla välillä hieman hitaanlaista.

Kuluva viikko alkoi Selman laukkatreenillä jonka suoritin ratsain (kyllä, MINÄ itse) Mustin perässä. Oikeastaan siis oltiin Mustin hiittiseurana. Homma sujui hyvin niin Selman kuin itsenikin osalta ja olin iloisesti yllättynyt että en puhkunut keuhkojani pihalle vaan ainoa tuska oli maitohapoille vetävä oikea pohje. Paluumatkalla kun keventelin pitkät pätkät aloin kiinnittää huomiota Selman päähän ja kaulaan joka tuntui katoavan alas aina kun nousin ylös. Kun sitten istuin satulassa muutaman askeleen (jonka välilevyni juuri ja juuri sietää) totesin sen olevan epäpuhdas. Mira vahvisti asian ja päättelimme kipeäksi jalaksi vasemman etusen. Se porskutteli tapansa mukaan ihan tyytyväisenä joka hankaloittaa vahvasti amatööridiagnoosin tekemistä.

Tiedänpäs mihin juilii, mutta enpäs kerro. Hähhähhää.

Kotona ei löytynyt mistään mitään. Tietenkään. Jalka oli samantuntuinen joka kohdasta kuin viereinenkin eikä ylempää lihaksitakaan tuntunut käteen mitään lämpimiä kohtia. Lihasta kuitenkin epäilimme. Laukkatreeniä ei ole tehty nyt pitkään aikaan, mutta verryttelynä oli monta kilometriä hölkkää eikä itse laukkakaan ollut edes mitään kovaa kiitoa vaan ihan vain reipasta tasaista laukkaa. Mitään kompurointia ei tapahtunut, se ei lyönyt millään jalalla mihinkään jalkaan ja niin pois päin. Niin tyypillinen minimaalinen nyökkimisontuma että hermo menee. Noh, sovittiin että Mira kokeilee liikutella sitä seuraavana päivänä varovasti ja yrittää parhaansa mukaan paikallistaa mistä kiikastaa.

Tiistaina Selma sitten meni palauttavan lenkin Mustin kärrissä kiinni perähevosena ja se oli liikkunut aika normisti. Keskiviikkona Mira liikutti sen ratsain kentällä ja se oli ollut TODELLA hyvä. Letkeä, taipuisa, laukka pyöri kerrankin hienosti molempiin suuntiin... Mutta loppuraveissa taas pienesti ep. Puuh. Päätin antaa sille to-su vapaata ja katsellaan sitten uudestaan. Edelleenkään jaloissa ei missään nivelessä tai jänteessä tunnu mitään turvotusta tai lämpöä, eikä se arista ylempiä lihaksiakaan. Ja jottei tässä olisi liian vähän stressiä muuten niin stressitöntä yksinhuoltaja- ja opiskelijaelämää viettävälle hevosenomistajalle on Selma myös yskähdellyt. Tallissa on kaikki muutkin välillä yskähdellyt, sellaista kuivaa yskää. Veikkaan tallipölyä yhdistettynä vaihteleviin pakkasiin (viikon sisällä kun heittelee +1:stä -26, niin on keuhkoilla ihmettelemistä). Mutta seurattavaa on siis monenlaista.

Sellainenkin asia nousi tällä viikolla tapetille kuin Selman aamulämpö. Se oli nimittäin kahtena aamuna ollut 37,8 ja herätti huolta. Tosin ei minussa koska se on ihan normilämpö. Selmalla vaihtelee 37,4-37,7 ja tajusin senkin, että lämpimässä tallissa paksulla karvalla se on varmasti koholla enemmän kuin kesäkarvassa keväällä suht viileässä tallissa jossa olen aiemmin lämpöjä tsekkaillut. Haavakuumeen aikaan sillä taisi olla 38,6 ja silloin oli kesä. Täytyisi kirjata normilämmöt neljänä vuodenaikana niin pysyisi skaala luotettavana.

Noniin, se niistä kotihuolista. Seuraavassa osiossa on kuvia kengitysharjoituksista joita suoritimme teurasjaloilla. Jos siis et kestä katsoa irtonaista hevosen jalkaa, niin älä jatka lukemista. :)

Meidän ei todellakaan ole tarkoitus koulussa oppia kengittämään hevosta taitavasti, vaan lyömään itse irtokenkä takaisin kiinni niin että se kestää kengittäjän tuloon saakka ja hevonen pystyy sillä kengällä suoriutumaan töistään siihen asti. Kerran aiemmin kun meillä oli kengän naulaamista oppiaineena, kengitin elävää hevosta. Ja se on oikeasti aika pelottavaa hommaa kun olet vasta harjoittelemassa asiaa.. Niinpä olimme enemmän kuin tyytyväisiä saadessamme hienosti paikallaan pysyvät asiakkaat joille ei myöskään voi aiheuttaa käyttöä haittaavia vammoja lyömällä vaikkapa naulan jonnekin kavion sisuksiin...

Kotkausvaihetta räpeltämässä

Pitkäselkäiselle vammaiselle on tietysti myös kivaa kun saa nostaa jalan niin ylös kuin itselle on parasta. Todellisuushan onkin sitten ihan jotain muuta. Siitäkin on kokemusta liiankin kanssa, sillä olen kyllä irroittanut kenkiä omilta hevosiltani alusta saakka.

Kinttu

Opetusjalat saadaan teurastamoilta ja ne säilytetään kengityshallin pakastimessa. Ne kääritään jätesäkkiin ja teipataan paketiksi. Hajuhaittaa ei juurikaan ole. Mutta verta saattaa tarttua reippaaseen opiskelijaan kyllä. Omaa tai vainajan.

Ensimmäisenä päivänä saimme valmiiksi kengitetyn kavion josta piti kenkä irrottaa, antaa se opettajalle (Jukka Kemiläinen) taottavaksi ihan vinkuraan ja sitten piti kipeyttää itsensä takomalla kenkä takaisin kavioon sopivaksi. Minulla kesti siinä kauan. Kauan. Ja vieläkin on käsilihakset kipeänä, Kavioni oli nääs ratsunkengässä ja se ei niin vain oikenekaan helposti takaisin kuosiinsa, ainakaan näillä lihaksilla. Sain kuitenkin lähestulkoon kengän ennalleen. Opettaja auttoi vain loppusilauksessa kun en onnistunut saamaan kenkää täydellisesti kavennettua. Naulaus meni omasta mielestäni päin hanuria ja onnistuin myös hukkaamaan yhden naulan kaksi kertaa kavion sisään. Ja siinä oli sentään entiset naulanreiätkin tarjolla... Huooh. Mutta yllättäen kun esittelin valmiin lopputuloksen opettajalle, hän tuumasi että se on kelpo suoritus, pari naulaa olisi pitänyt kotkata vähän lyhemmäksi.

Seuraavan päivän agenda oli sitten tehdä se pohjatyö kaviolle mihin kenkä istuu nätisti. Nämä kaverit oli unohtunut ottaa sulamaan, joten käytimme tyttöjen kanssa ensimmäisen puoli tuntia föönaamiseen.

Haju oli hurmaava, lähinnä palaneen hiuksen katku. En tiedä millaisen päätöksen työkaverini oli saanut elämälleen, mutta sen tennari oli yltäpäältä veressä. Mieleni olisi kovasti tehnyt käydä pesemässä se vessassa lämpimällä vedellä, mutta...se ei ehkä olisi ollut kauhean reilua muille vessan käyttäjille. Niinpä olin sitten kädet veressä ja tyydyin pesemään vain ne kun homma oli ohitse.

Vuolu oli hyvin hankalaa koska nämä kaviot olivat kovia. Jäässä ja sitten kuivuivat pinnasta kun kuumailmapuhallin niitä lämmitti. Niinpä työn voima ja toteutus ei ihan vastannut todellisuutta, mutta pääasia että meille jäi mieleen ne oikeaoppiset periaatteet millä vuolu tapahtuu. Ja sain kuin sainkin tehtyä sen niin että opettaja antoi luvan lyödä kenkään. Tosin sitä emme enää ennättäneet tehdä. Mikä oli harmi, koska kerrankin olisi saanut kengittää kavion jota ei oltu vastikään naulattu jo viiteen kertaan samoihin reikiin. Koitimme jemmata kaviot pakkaseen niin että saamme ehkä ne itsellemme takaisin ensi jaksolla.

Joudun epäilemättä treenaamaan Selmalla tuota hommaa. Mikä on kamalaa. Mutta kengittäjämme vahtii minua kuin haukka, niin eeeehkäpä uskallan. Vähän pakko jos meinaa näytön saada läpi.

Semmoista tälläkertaa. Kunhan olen pienissä aivoissani prosessoinut luentojen annin, niin koitan suoltaa sen tännekin jossain meitä taviksia hyödyttävässä muodossa. Siihen saakka jatkan stressailua ja hampaiden yöllistä narskuttelua!

Lyhyellä rekiretkellä

Tänään kävin lasteni kanssa ajamassa Selmalla reellä. Ilmassa oli minun puoleltani stressaantunutta kireyttä sattuneesta syystä, ja muksut olivat tietysti jo syväjäässä ennen kuin reki edes saatiin hevosen perään. Pakkasta oli jotain -15 astetta joten tyttäret petasivat reen pohjalle olkien päälle itselleen pesän vilteistä ja peitoksi saivat lampaanturkispeitteen. Vanhempi tyttäreni (9 v.) otti kuvia kun valjastin Selmaa. Joten tässä pieni kuvakertaus luokkivaljastuksesta.

Luokki rahkeella aisaan ja sään yli toiselle puolelle.

Ja toiselta puolelta myös rahkeella aisaan kiinni.

Rinnustin kieputellaan paikoilleen...

...ja kiristetään vapaalla tyylillä.

Jonka jälkeen se solmitaan hyvin salamyhkäisesti...

Kuvaajan sormet jäätyivät joten hän siirtyi aisaremmien sidontaan.

Reen saanti ulos katoksesta olikin sitten aika jännä prosessi. Ulompi ovi on nimittäin jäätynyt tasan tarkkaan tuohon kohtaan ja luntakin on tullut katolta alas niin ettei se liikahdakaan. Meillä oli siis juuri reenmentävä kolo ovien välissä. Sain onneksi tallikaverin vielä varmistamaan pääpuoleen kun itse olin reessä ohjastamassa Selman SUORAAN eteenpäin. Ei hajonnut ovet eikä reki! Eikä minun jalka! Joudun kevääseen asti käyttämään setolkan alla satulahuopaa, sillä onnistuin taannoin (tai oikeastaan Selma onnistui) pudottamaan meidän rakkaan setolkkapatjan aiemmalla rekiretkellä jonnekin. Ja sen päälle on tullut kohta puoli metriä lunta. Harmittaa. Ei ole koskaan aiemmin kyseinen patja hievahtanutkaan setolkan alta joten oli aika mysteeri kun pihassa huomattiin että Selmalla on paljas setolkka selässä ja patja on hävinnyt kuin taikaiskusta.

Rekiretkestä tuli tarkoitettua lyhempi koska jälkikasvu tosiaan oli palelevaista sorttia. Olin tietysti perinteitäkunnioittava hyvä äiti ja käskin muksujen juosta itsensä lämpimäksi reen perässä kun oikein yltyivät valittamaan. Saivat sitten samat lapsuudentraumat kuin 40-50-luvulla syntyneet suomalaiset maatilojen lapset, kun itkien juoksivat reen perässä (vajaat 100 metriä) ja huusivat "Odota äiti!! Hiljennä!!" Mutta loppui se valitus palelusta ainakin hetkeksi.

Selma toimi sitten kuin unelma. Alussa meillä oli perässä Musti ja toinen tallikaveri ja ruunapojat sitten jatkoivat lenkkiä vähän pidemmälle kun me puolestaan käännyimme jo kotiin. Ajattelin että Selma saa vähintään hirnumishepulit, mutta se ravata humpsutteli kotia kohti ihan tyytyväisenä. Hevosen puolesta siis saattoi olla vain tyytyväinen.

Takaisin hommiin (Videoita)

Selman koulutreenit pääsivät taas vauhtiin, kun Mira palautui reissultaan. Tänään oli alkuun vuorossa hankitreeniä. Lunta oli pellolla Selmaa puoleen sääreen, joten se sai kyllä porskuttaa ihan kiitettävästi. Sää oli pikkupakkasella, joten arvasin jo etukäteen että hiki tulee ja isosti. Ilahduttavasti kyllä tamma vain kovensi tahtia loppua kohti, joten se urbaani legenda että paksu talvikarva väsyttää hevosta treenissä ei pidä paikkaansa ainakaan kovakuntoisen ja tiuhaan treenattavan suomitamman kohdalla.

Selma oli tottakai metsittynyt sillä aikaa kun Mira oli poissa, eikä se alkuun taipunut rehellisesti. Ja lisäksi se oli taas vino. En mennyt sillä kentällä kuin kahdesti ja molemmilla kerroilla keskityin lähinnä istunnalla tehtäviin pidätteisiin ja laukkailin. Sen lisäksi Selma meni perähevosena, veti rekeä ja maastoili. Tällä viikolla se toimi myös hellyyttävän hyvin komean herrasmiehen ensiratsuna. ;)

HANKITREENI -VIDEO

Selma polski hangessa arviolta max 20 minuuttia kaikissa askellajeissa ja sitten siirryimme koko poppoo kentälle. Ensin Mira vain työsti laukkaa ja kylläpä Selmasta tuntui töppöset kevyeltä hangen jälkeen!

Sitten Mira halusi kokeilla onnistuisiko nostaa vastalaukan suoralla uralla. Ja mikäli mahdollista jatkaa vastalaukkaa päädyssä kaartaen. Tähän saakka Selma ei ole suostunut ylläpitämään vastalaukkaa läpi kaarteen vaan sukkelasti vaihtaa laukan. En tietenkään tajunnut alkaa videoimaan ennen kuin Mira vaihtoi suuntaa, joten vastalaukkaopettelua on nyt tallennettu vain toiseen suuntaan. Itse yllätyin eniten siitä miten hienosti Selma ylipäänsä nosti vastalaukan. Joo, tuli myötälaukkaakin välillä, mutta kuitenkin. Alkuun kun kaarretta laukattiin hitaammin, Selma vaihtoi heti alkuunsa laukan. Sitten muistimme, että Karkkukin neuvoi lisäämään vauhtia siihen kaarteeseen ja johan alkoi sujua! Selman tasapaino ei todellakaan vielä riitä menemään vastalaukkaa kaarteen läpi hitaasti. Hyvä kun edes myötälaukkaa. ;) Tosin hurjasti on tasapaino jo kehittynyt tammalla, sen huomaa juuri laukassa.

VASTALAUKKA-VIDEO

Lopuksi Selma sai venytellä ja humpsuttaa isoa ravia.

Ilo oli katsella korvat tötteröllä reippaasti ravaavaa tammaa, kun se oli jo juossut itsensä hikeen hangessa ja tehnyt sen päälle sille vaativaa laukkatyötä. Olisi varmaan lähtenyt vielä maastolenkille heti perään! :D

Meillä on ollut tapana siivota tarhasta sonnat jokatoinen päivä. Tähän tuli ikävä 1,5 viikon tauko kun sairastuin angiinaan ja Mira oli poissa. Nyt siellä on sitten lumen ja jään alla läjiä jotka ei lähde irti mitenkään helposti jos niitä edes löytäisi. Noh, täytyy toivoa että kelit lauhtuu pian plussan puolelle edes pariksi päiväksi, niin piilossa olevat läjät tulevat esiin.

Talven iloja...

Varusteiden korjausopissa

Vuoden viimeinen postaus sitten edessä. Jotenkin ei nyt tullut inspistä tehdä mitään kollaasia vuoden huippuhetkistä. Niitä oli paljon ja uusi pieni hevonenkin saatettiin onnistuneesti maailmaan. Sen sijaan kerron tallimestarin opintoihin kuuluvasta varusteiden korjauksesta. Mikä onkin aika näppärä ja taloudellinen taito.

Alunperin minun oli tarkoitus vaihtaa korjaustunneilla Selman siloihin jyrkempi kaari, mutta varhaisdementiasta kärsivänä unohdin sitten silat tallille ja täytyi kotoa kaivaa jotakin vanhaa ja hajonnutta. Jota löytyy muuten yllättävän paljon. Näppeihin osui ysäriltä peräisin oleva lyhyt rintaremmi, jota olen käyttänyt lähinnä hiihtoratsastuksessa. Selmalla kyseistä lajia ei kyllä olla (vielä) harrastettu.

Tässä erittäin epähavainnoliistavassa kuvassa on korjauskohde eli toisen puolen remmi oli katennut reikien kohdalta ja se täytyi vaihtaa. Jouduin siis purkamaan ommelta ensin käsin tuosta soljesta oikealle niin pitkälle että remmi irtosi.

Koska minua tytötti ja opettaja esitteli meille bling blingejä, niin  päätin laittaa kaulan yli tulevaan kapeaan remmiin kolme pinkkiä timangia molemmille puolille.

Reijät timangeille.

Jouduin ompelemaan uuden remmin siis käsin ja pitkällisen purkamisen jälkeen oli vuorossa uuden nahkaremmin työstäminen. Se piti leikata sopivan levyiseksi, reunat piti pyöristää ja tehdä kaiken laisia uria ja leikkauspinnat maalata mustalla maalilla ja kiillottaa... Kaikkea kivaa. Sitten pääsin ompelemaan. Se tapahtuu kahdella neulalla ja on aika vinkeää touhua. Tai siis helppoa jos saa neulat mukavasti läpi eikä työnnä myöskään toista neulaa toisen neulan langan läpi ja saa itseään jumiin. Vanhana pukuompelijana en kovinkaan paljoa reijittänyt itseäni.

Ja tulihan siitä valmistakin sitten lopulta. Vanhan rensselin kiiltävin ja uusin osa.

Ihan ite ommeltua tikkiä.

Vanha katkennut remmi uuden ja korjatun rinnalla.

Vielä olisi korjattavaa noissa jonkun aiemman omistajan korjauksissa, jotka näkyvät vaalealla paksulla langalla tehtynä tuossa keskellä. Rintaremi on puettu "ponille" joka on valjastöiden paras apulainen. Siinä istutaan ja polkimella saa tiukennettua noita leukoja jotka muodostavat ponin kaulan,

Säästäisihän se todella paljon rahaa kun itse korjailisi kaikki tuollaiset pienet hommelit. Eikä muutenkaan varastossa lojuisi kasoittain "korjuutan tuon sitten joskus" -tavaraa. On varmaankin hommattava ainakin neulat ja lankaa. Ja jostain kun tuollaisen ponin vielä saisi, niin hirmu kiva olisi.

Kiitos kaikille teille kiinnostuksestanne jotka olette seuranneet touhujamme! Kiitoksia myös kaikille jotka ovat jakaneet ajatuksiaan, kokemuksiaan ja huoliaan kanssani blogin kautta tai muilla kanavilla. On ihanaa kun on saanut tutustua teihin samanhenkisiin suokkien rakastajiin! Me jatkamme ensivuonna samalla meiningillä ja toivotaan että Mira ja Selma pääsevät starttaamaan heA:ta.

Hyvää Uutta Vuotta ja onnea sekä menestystä kaikille!

Loimitus tuo elämään sisältöä?

Joulu meni angiinaa sairastaessa ja vieläkin puolikuntoisena olen liikutellut hevosia aika vähän. Lisäksi pakkastakin alkoi tulla kiitettävästi. Sanon "hevosia" siksi, että Mira on reissussa ja Mustin liikuttelu jäi minun vastuulleni pariksi viikoksi. Siksi olikin hirmu kätevää tempaista itsensä kuumeseen ja maata kolme päivää sängyn pohjalla. Ja nyt kun jotakuinkin kykenisin ehkä pitelemään energisen starttihevosen ohjia, on pakkasherra toista mieltä.

Josta päästäänkin aiheeseen joka tuntuu puhuttavan ihmisiä syksystä kevääseen saakka joka ikinen vuosi. Loimitus.

Suurimmaksi osaksi loimitus perustuu ihmisyksilön käsitykseen siitä, mikä hänen hevosestaan on miellyttävää ja myös osaksi tämän yksilön mukavuuden haluun. Hevosen oma mielipide asiasta jää varmasti ikuiseksi mysteeriksi vaikka sitäkin on yritetty tutkia.

Faktatietoa on se, että ulkoeläinten turkki ja jokaisen lajin yksilöllinen karvan koostumus on kehittynyt juuri sen eläimen elämään sopivaksi. Iho, pohjavilla, peitinkarva ja karvaa peittävä rasva on nerokas systeemi myös hevosella ja mikään loimi ei pysty mallintamaan tuota itsepuhdistuvaa, kosteutta siirtävää ja lämpöä varastoivaa pörhistyvää ja läsähtävää, paksuuntuvaa ja ohentuvaa turkkia. Se toimii aina optimaalisesti, kunhan tuuli ei puhalla sitä piloille. Suomessa suomenhevosen maatiaisesi-isät ovat asuneet luultavasti tuhansia vuosia ja tästä syystä suomenhevosten turkki on erityisesti kehittynyt juuri meidän kummalliseen ilmastoomme missä lämpötilat heittelee -40 ja +40 välillä ja taivaalta voi sataa mitä tahansa rakeista luutturätteihin.

Tutkimustietoa löytyy myös paljon hevosen lämmönsäätelystä ja yleisestä tarkenemisesta. Hevosen lämmönsäätelyn perusteet, erirotuisten hevosten kylmänsietotutkimus, säätekijöiden merkitys ja klippaamisen perusajatus on hyvä lukea. Kuten vaikka koko Hevostietokeskuksen sivusto. Mutta vaikka kirjatietoutta on, niin loimitus on silti aina hyvin herkkää ja petollista maaperää. Edelleenkin, omistettuani suomenhevosia taukoamatta pian 16 vuotta, mietin aamulla loimitanko vai en ja treenin jälkeen arvon mitä laittaisin sille päälle. Saati sitten kun vastuulla on muiden hevosten loimittamisia.

-22 C ja lämppäreillä toppaloimet, Selma nakuilee.

Silloin kun olen hevoskasvatukseni saanut reippaana tallityttönä, ei hevosille ollut hirveästi loimia. Kaulakappaleita ei ollut oikeastaan kuin raveista saatavissa voittoloimissa (jotka oli mallia teltta). Jos loimea piti ulos laittaa klipatuille ravihevosille, niin se oli villavuorinen enstexloimi joka siis oli kaulakappaleeton. Hikilenkin jälkeen hevosia kuivateltiin tunti tallissa ja sitten lykättiin pihalle ehkä villaloimi päällä. Kun ostin oman hevoseni, sillä oli telttamallinen 80-luvuta peräisin oleva raveista voitettu (sain sen kaverilta) ohut villaloimi ja tuulipukukangasta oleva yksinkertainen jonkun tee-se-itse loimi. Niillä mentiin kaksi talvea. Sitten ostin ensimmäisen fleecevuorisen markiisiloimen, jossa ei ollut kaulakappaletta.

Olen nähnyt loimituksen kaikki ääripäät, luulen. Tai ehkä jotakin on vielä näkemättä... Noh, tähänastisista silmiäavaavimmat kokemukset 1 ja 2 ovat seuraavat:

1. Mammuttikarvaiset issikat liikutetaan hikeen -20 C pakkasella ja niille vedetään lenkin päätteeksi fleecekankaasta leikatut neliöt päälle jotka on solmittu ryntäiden ja hännän kohdalta solmulla "loimeksi". Sitten ne viedään ulos jossa viettävät yönsä kylmässä pihatossa (eli käytännössä hangessa koska turrikoita ei huvittanut olla hallissa). Ja mitä tekee issikka? Ensitöikseen piehtaroi fleeceensä kivan lumikuorrutuksen, menee tyytyväisenä syömään heinää ja on neljän tunnin kuluttua jo kuiva. Öööh...

2. Klipattu puoliverinen pitää tallitoppaloimeaan päällään aina paitsi ratsastuksen aikana. Ja tämän päälle sitten joko paksu tai paksumpi fullneck toppaloimi. Kun sille oli puettu paksuin toppaloimi, se juuri ja juuri pystyi kävelemään, muttei kyennyt näkemään taakseen (kaulakappale muodosti sille hupun joka peitti näkymän) tai kääntämään kaulaansa kunnolla, koska loimi oli niin paksu. Muistutti jotenkin vauvaa joka on topattu meritähden näköiseksi. Tuo hevonen oli herkkä ja eloisa, mutta tuossa loimessaan se seisoi päivän paikallaan ja syöminenkin näytti vähän työläältä.

Minulle on henkilökohtaisesti aivan sama miten kukakin loimittaa hevosensa, mutta moraalisesti minulle tuotti tuskaa loimittaa toppaloimella suokkia jolla oli pidempi talvikarva kuin Selmalla ja sen muuten aina ystävällinen naama muuttui kiukkuiseksi kun loimen kanssa lähestyin sitä aamuisin. Kokemukseni ja järkeni sanoi minulle ettei se tarvitse toppaloimea, hevonen sanoi minulle ettei se tahdo loimea ja minun se oli vain sille puettava koska "äiskä" tahtoo niin.

Tykkään että loimet ovat hieman reiluja, jotta ne peittää kunnolla takaosan ja jalkojen väliin muodostuu pieni lämmin mikroilmasto. Tässä Selman villaloimi,

Minulla on hevonen jonka moni varmasti klippaisi, koska se hikoaa paljon ja usein. Jonkun toisen mielestä hevoselle on epämiellyttävää seistä kosteiden loimien alla hikisenä kuivatuksen ajan ja jonkun toisen mielestä hevoselle on epämiellyttävää olla 24/7 loimi päällä sänkeä vasten. Mikä lie sitten hevosen oma mielipide. Minä kuitenkin tunnen tammani sen verran hyvin, että tiedän sen tykkäävän olla ilman loimea aina kun se on mahdollista. Niinpä en klippaa sitä. Näin ollen jos sillä on vaikka 2 vapaapäivää peräkkäin ja keli on hyvä, se saa piehtaroida hangessa kaikkine karvoinensa ja liikkua vapaasti ilman hinkuttavia saumoja ja remmejä. Treenipäivinäkin haluan sen menevän nakuna aamulla tarhaan jos vain sää sallii, koska se tarhailee sitten loimet niskassa loppupäivän.

Loimitan Selmaa siis säätä vastaan ja pitääkseni sen treenin jälkeen lämpimänä. Pakkasesta se ei ole koskaan palellut, joten se saa tyynellä kelillä olla nakuna vaikka -35 asteessa. Sillä on kuitenkin suurpaali heinää nenän edessä ja yleensä muut haluaavat hevosensa sisälle sitten aikaisemmin, joten ulkoilu aika on lyhyempi. Tamma on aivan tyytyväisenä turpa kuurassa ja korvat tötteröllä. Räntää, vesisadetta ja hyytävää tuulta vastaan Selmaa suojelee ohuen ohut vuoriton fullneck-sadeloimi eli tämä tässä:

Kuvassa sadeloimen alla on villaloimi.

Sillä pärjätään koko tarhailukausi. Siis säätä vastaan. Oma taiteenlajinsa on sitten täyskarvaisen hevosen loimitus kun se viedään treenin jälkeen ulos. Joku voi tietysti nyt kysyä, että miksi en kuivata sitä karsinassa ja vie sitten nakuna ulos. Siksi, että lihaksille on parempi että se kävelee tarhassa. Sielulle on parempi että se pääsee takaisin kavereitten luo laumaan ja ulos syömään (Selmaa ahdistaa aina tallissa muulloin kuin iltaisin ja öisin). Ja minulle on parempi ettei tarvitse ajella tallin ja kodin välillä yhtään enempää kuin teen jo nyt.

Syksyllä ja keväällä loimitan hikisen Selman siis niin, että tuo fullneck villaloimi alle ja tämä musta kuoriloimi päälle.

Mustassa loimessa on liukas vuori kuten tästä näkyy,

Pylly on suojassa.

Tällä mennään siis jonnekin -6 asteen hujakoille (aika pitkälti intuitiolla mennään, en niinkään katso mittaria). Siitä kylmempään mentäessä villaloimen päälle tulee fleecevuorinen sadeloimi. Jos oikein huolissani olen mamman tarkenemisesta, niin laitan villaloimen ja tämän paksumman sadeloimen väliin fullneck fleecen. Minun logiikallani villa alimmaisena imee itseensä kosteutta ja lämmittää hevosta. Sen päälle tuleva fleece siirtää kosteutta yläpinnalleen ja koska nykyiset ulkoloimet ovat hengittäviä, ne haihduttavat kosteuden sitten pois. Jos olen käynyt aamupäivällä liikuttamassa Selman hikeävaluvaksi, on se iltaisin kuiva, mutta villaloimen helma takaa on kostea ja sadeloimi on myös kostea. Joten luulen ettei logiikkani ole kauhean kaukana totuudesta.

Silloin kun Selma asui kotipihassani, kävin huvikseni eräänä päivänä pari kertaa tunnin välein kokeilemassa pakkasessa tällä loimituksella miltä loimien alla tuntui. Noin lavan kohdalta ja kainalosta. Ja lämpimältä siellä tuntui. Selma myös on hyvin rauhallinen ja tyytyväisen oloinen. Se piehtaroi aina ensimmäisenä kun pääsee tarhaan ja menee sitten syömään. Ainoa milloin sitä sää kiukuttaa, on kun sataa jotakin märkää ja jos se vielä sataa poikittain. Menee korvaan. Aargh,

Selmalla on siis loimia vain muutama.

1. Vohveliloimi, jonka laitan tarvittaessa syksyllä ja kevääällä pesun jälkeen hetkeksi tai jätän tuon ohuen mustan sadeloimen alle.

2. Tallifleece, joka on siis tavallinen fleeceloimi ilman kaulaosaa. Jos Selma ei ole täysin kuiva illalla talliin otettaessa sille laitetaan joko tämä tai..

3. Fullneckfleece. Aika harvoin käytän muualla kuin tallissa.

4. Fullneckvillaloimi.

5. Ohut sadeloimi, joka on ainoa mitä mahdollisesti aamulla niskaan nakataan.

6. Fleecevuorinen sadeloimi

7. Kisafleece.

Siinäpä ne. Ei yhtään toppaloimea ole siunaantunut.

Tuo fullneckvillaloimi on kyllä kullankallis. Maailman ihanin kapistus. Kaulasta kuitenkin haihtuu niin paljon lämpöä, että jos se vieläpä on hikinen, niin villa on todellakin tarpeeseen. Ja se siinä on se paras piirre, että vaikka Selma ei ennättäisi kuivua ulkona, niin se pitää lihakset lämpimänä siitä huolimatta että karva olisikin kostea.

Loimituksessa on se jännä puoli, että vaikka tapoja on yhtä monta kuin tekijää, niin yhtä ainoaa oikeaa ei ole. Tärkeintä on minusta että tuntee hevosensa ja osaa lukea sen elekielestä milloin sillä on tukala tai ikävä olo. Muulla ei ole merkitystä.

Meidän loimihylly ei ole kauhean täynnä. :P

Hankitreeniä

Kelit ovat vaihdelleet jäätyneestä lumettomasta maasta pieneen hankeen. Selma vietti melkein viikon mittaisen "luisteluloman" kun hokit olivat kuluneet loppuun kengistä lumettomilla ajoteillä ja sitten tupsahti lunta ja jäätä. Kun kengittäjä kerkesi pelastaa tilanteen ja laittaa kaikkiin kavioihin tilsakumit sekä kuusi kunnollista hokkia, pääsi treenit taas vauhtiin. Takapään kengitys on ollut nyt kaksi viimeistä kertaa jostakin syystä aivan tautisen hankalaa. Tällä kertaa kengittäjä halusi etusten kengityksen jälkeen käyttää Selmaan rauhoittavaa geeliä. Sitä ei ole tarvinnut tehdä koskaan ennen näiden 7 vuoden aikana kun Selma on minulla ollut. Suostuin toki, sillä en halunnut samanlaista tappelua jalkojen kanssa kuin edellisellä kerralla (Selma kieltäytyi lopulta edes nostamasta takasiaan). Aine ei hirvittävästi Selmaan vaikuttanut ja se koitti tempoa jalkojaan irti kengittäjän otteesta, mutta ehkä huumaus vei pahimman terän tältä yritykseltä ja pian se "alistui kohtaloonsa" ja antoi aivan kiltisti kengittää myös takaset.

Lumettomalta ajalta on video Miran ja Selman ravista. Kenttä ei todellakaan ollut kovin hyvässä kunnossa marraskuun lopulla..

VIDEO 27.11.

Selman ohjelmaan on sen jälkeen kuulunut mäkitreeniä ajaen (vaaran päälle hidasta hölkkää neljästi ja käynnillä aina alas), perähevosena menoa, rekiajelua ja ratsastusta. Minä itse jopa jouduin sillä ratsastamaan kun Miralle tuli pahempi flunssa. Iiks. Menin maastossa toisen kerran ja toisen jopa yksikseni väänsin kentällä. Ja se jopa meni aivan hyvin. Silloin kun kukaan ei ollut näkemässä.

Nyt on parin päivän sisään tullut lunta niin mukavasti, että Mira pääsi treenaamaan hankeen.

Selman hännälle on tapahtunut jotakin mystistä tällä viikolla. En keksi mitään muuta, kuin että Musti on alkanut järsiä sitä tarhassa. Siitä on katkennut PALJON jouhia, noin 20 cm matkalta latvasta kuin saksilla leikaten.

Hankin Selmalle tuollaiset korkeat hivutussuojat jotta jalkojen talvikarva ei hankautuisi niin kuin käy matalien suojien kanssa. Siis hivutussuojat sillä täytyy olla koska takajalat ovat rakentuneet ahtaanlaisesti ja se hivuttaa. Putsit on oltava näköjään hokkien aikaan, sillä Selma takoo etukavioilla takasten ruununrajaan.

Kohta Selma jää koulutuuppailuista Joululomalle ja liikuttelen sitä muilla tavoin. Katsotaan josko esteetkin voisi pian ottaa taas mukaan kuvioihin kun kentälle on jo tullut kivasti lunta.