Loimitus tuo elämään sisältöä?

Joulu meni angiinaa sairastaessa ja vieläkin puolikuntoisena olen liikutellut hevosia aika vähän. Lisäksi pakkastakin alkoi tulla kiitettävästi. Sanon "hevosia" siksi, että Mira on reissussa ja Mustin liikuttelu jäi minun vastuulleni pariksi viikoksi. Siksi olikin hirmu kätevää tempaista itsensä kuumeseen ja maata kolme päivää sängyn pohjalla. Ja nyt kun jotakuinkin kykenisin ehkä pitelemään energisen starttihevosen ohjia, on pakkasherra toista mieltä.

Josta päästäänkin aiheeseen joka tuntuu puhuttavan ihmisiä syksystä kevääseen saakka joka ikinen vuosi. Loimitus.

Suurimmaksi osaksi loimitus perustuu ihmisyksilön käsitykseen siitä, mikä hänen hevosestaan on miellyttävää ja myös osaksi tämän yksilön mukavuuden haluun. Hevosen oma mielipide asiasta jää varmasti ikuiseksi mysteeriksi vaikka sitäkin on yritetty tutkia.

Faktatietoa on se, että ulkoeläinten turkki ja jokaisen lajin yksilöllinen karvan koostumus on kehittynyt juuri sen eläimen elämään sopivaksi. Iho, pohjavilla, peitinkarva ja karvaa peittävä rasva on nerokas systeemi myös hevosella ja mikään loimi ei pysty mallintamaan tuota itsepuhdistuvaa, kosteutta siirtävää ja lämpöä varastoivaa pörhistyvää ja läsähtävää, paksuuntuvaa ja ohentuvaa turkkia. Se toimii aina optimaalisesti, kunhan tuuli ei puhalla sitä piloille. Suomessa suomenhevosen maatiaisesi-isät ovat asuneet luultavasti tuhansia vuosia ja tästä syystä suomenhevosten turkki on erityisesti kehittynyt juuri meidän kummalliseen ilmastoomme missä lämpötilat heittelee -40 ja +40 välillä ja taivaalta voi sataa mitä tahansa rakeista luutturätteihin.

Tutkimustietoa löytyy myös paljon hevosen lämmönsäätelystä ja yleisestä tarkenemisesta. Hevosen lämmönsäätelyn perusteet, erirotuisten hevosten kylmänsietotutkimus, säätekijöiden merkitys ja klippaamisen perusajatus on hyvä lukea. Kuten vaikka koko Hevostietokeskuksen sivusto. Mutta vaikka kirjatietoutta on, niin loimitus on silti aina hyvin herkkää ja petollista maaperää. Edelleenkin, omistettuani suomenhevosia taukoamatta pian 16 vuotta, mietin aamulla loimitanko vai en ja treenin jälkeen arvon mitä laittaisin sille päälle. Saati sitten kun vastuulla on muiden hevosten loimittamisia.

-22 C ja lämppäreillä toppaloimet, Selma nakuilee.

Silloin kun olen hevoskasvatukseni saanut reippaana tallityttönä, ei hevosille ollut hirveästi loimia. Kaulakappaleita ei ollut oikeastaan kuin raveista saatavissa voittoloimissa (jotka oli mallia teltta). Jos loimea piti ulos laittaa klipatuille ravihevosille, niin se oli villavuorinen enstexloimi joka siis oli kaulakappaleeton. Hikilenkin jälkeen hevosia kuivateltiin tunti tallissa ja sitten lykättiin pihalle ehkä villaloimi päällä. Kun ostin oman hevoseni, sillä oli telttamallinen 80-luvuta peräisin oleva raveista voitettu (sain sen kaverilta) ohut villaloimi ja tuulipukukangasta oleva yksinkertainen jonkun tee-se-itse loimi. Niillä mentiin kaksi talvea. Sitten ostin ensimmäisen fleecevuorisen markiisiloimen, jossa ei ollut kaulakappaletta.

Olen nähnyt loimituksen kaikki ääripäät, luulen. Tai ehkä jotakin on vielä näkemättä... Noh, tähänastisista silmiäavaavimmat kokemukset 1 ja 2 ovat seuraavat:

1. Mammuttikarvaiset issikat liikutetaan hikeen -20 C pakkasella ja niille vedetään lenkin päätteeksi fleecekankaasta leikatut neliöt päälle jotka on solmittu ryntäiden ja hännän kohdalta solmulla "loimeksi". Sitten ne viedään ulos jossa viettävät yönsä kylmässä pihatossa (eli käytännössä hangessa koska turrikoita ei huvittanut olla hallissa). Ja mitä tekee issikka? Ensitöikseen piehtaroi fleeceensä kivan lumikuorrutuksen, menee tyytyväisenä syömään heinää ja on neljän tunnin kuluttua jo kuiva. Öööh...

2. Klipattu puoliverinen pitää tallitoppaloimeaan päällään aina paitsi ratsastuksen aikana. Ja tämän päälle sitten joko paksu tai paksumpi fullneck toppaloimi. Kun sille oli puettu paksuin toppaloimi, se juuri ja juuri pystyi kävelemään, muttei kyennyt näkemään taakseen (kaulakappale muodosti sille hupun joka peitti näkymän) tai kääntämään kaulaansa kunnolla, koska loimi oli niin paksu. Muistutti jotenkin vauvaa joka on topattu meritähden näköiseksi. Tuo hevonen oli herkkä ja eloisa, mutta tuossa loimessaan se seisoi päivän paikallaan ja syöminenkin näytti vähän työläältä.

Minulle on henkilökohtaisesti aivan sama miten kukakin loimittaa hevosensa, mutta moraalisesti minulle tuotti tuskaa loimittaa toppaloimella suokkia jolla oli pidempi talvikarva kuin Selmalla ja sen muuten aina ystävällinen naama muuttui kiukkuiseksi kun loimen kanssa lähestyin sitä aamuisin. Kokemukseni ja järkeni sanoi minulle ettei se tarvitse toppaloimea, hevonen sanoi minulle ettei se tahdo loimea ja minun se oli vain sille puettava koska "äiskä" tahtoo niin.

Tykkään että loimet ovat hieman reiluja, jotta ne peittää kunnolla takaosan ja jalkojen väliin muodostuu pieni lämmin mikroilmasto. Tässä Selman villaloimi,

Minulla on hevonen jonka moni varmasti klippaisi, koska se hikoaa paljon ja usein. Jonkun toisen mielestä hevoselle on epämiellyttävää seistä kosteiden loimien alla hikisenä kuivatuksen ajan ja jonkun toisen mielestä hevoselle on epämiellyttävää olla 24/7 loimi päällä sänkeä vasten. Mikä lie sitten hevosen oma mielipide. Minä kuitenkin tunnen tammani sen verran hyvin, että tiedän sen tykkäävän olla ilman loimea aina kun se on mahdollista. Niinpä en klippaa sitä. Näin ollen jos sillä on vaikka 2 vapaapäivää peräkkäin ja keli on hyvä, se saa piehtaroida hangessa kaikkine karvoinensa ja liikkua vapaasti ilman hinkuttavia saumoja ja remmejä. Treenipäivinäkin haluan sen menevän nakuna aamulla tarhaan jos vain sää sallii, koska se tarhailee sitten loimet niskassa loppupäivän.

Loimitan Selmaa siis säätä vastaan ja pitääkseni sen treenin jälkeen lämpimänä. Pakkasesta se ei ole koskaan palellut, joten se saa tyynellä kelillä olla nakuna vaikka -35 asteessa. Sillä on kuitenkin suurpaali heinää nenän edessä ja yleensä muut haluaavat hevosensa sisälle sitten aikaisemmin, joten ulkoilu aika on lyhyempi. Tamma on aivan tyytyväisenä turpa kuurassa ja korvat tötteröllä. Räntää, vesisadetta ja hyytävää tuulta vastaan Selmaa suojelee ohuen ohut vuoriton fullneck-sadeloimi eli tämä tässä:

Kuvassa sadeloimen alla on villaloimi.

Sillä pärjätään koko tarhailukausi. Siis säätä vastaan. Oma taiteenlajinsa on sitten täyskarvaisen hevosen loimitus kun se viedään treenin jälkeen ulos. Joku voi tietysti nyt kysyä, että miksi en kuivata sitä karsinassa ja vie sitten nakuna ulos. Siksi, että lihaksille on parempi että se kävelee tarhassa. Sielulle on parempi että se pääsee takaisin kavereitten luo laumaan ja ulos syömään (Selmaa ahdistaa aina tallissa muulloin kuin iltaisin ja öisin). Ja minulle on parempi ettei tarvitse ajella tallin ja kodin välillä yhtään enempää kuin teen jo nyt.

Syksyllä ja keväällä loimitan hikisen Selman siis niin, että tuo fullneck villaloimi alle ja tämä musta kuoriloimi päälle.

Mustassa loimessa on liukas vuori kuten tästä näkyy,

Pylly on suojassa.

Tällä mennään siis jonnekin -6 asteen hujakoille (aika pitkälti intuitiolla mennään, en niinkään katso mittaria). Siitä kylmempään mentäessä villaloimen päälle tulee fleecevuorinen sadeloimi. Jos oikein huolissani olen mamman tarkenemisesta, niin laitan villaloimen ja tämän paksumman sadeloimen väliin fullneck fleecen. Minun logiikallani villa alimmaisena imee itseensä kosteutta ja lämmittää hevosta. Sen päälle tuleva fleece siirtää kosteutta yläpinnalleen ja koska nykyiset ulkoloimet ovat hengittäviä, ne haihduttavat kosteuden sitten pois. Jos olen käynyt aamupäivällä liikuttamassa Selman hikeävaluvaksi, on se iltaisin kuiva, mutta villaloimen helma takaa on kostea ja sadeloimi on myös kostea. Joten luulen ettei logiikkani ole kauhean kaukana totuudesta.

Silloin kun Selma asui kotipihassani, kävin huvikseni eräänä päivänä pari kertaa tunnin välein kokeilemassa pakkasessa tällä loimituksella miltä loimien alla tuntui. Noin lavan kohdalta ja kainalosta. Ja lämpimältä siellä tuntui. Selma myös on hyvin rauhallinen ja tyytyväisen oloinen. Se piehtaroi aina ensimmäisenä kun pääsee tarhaan ja menee sitten syömään. Ainoa milloin sitä sää kiukuttaa, on kun sataa jotakin märkää ja jos se vielä sataa poikittain. Menee korvaan. Aargh,

Selmalla on siis loimia vain muutama.

1. Vohveliloimi, jonka laitan tarvittaessa syksyllä ja kevääällä pesun jälkeen hetkeksi tai jätän tuon ohuen mustan sadeloimen alle.

2. Tallifleece, joka on siis tavallinen fleeceloimi ilman kaulaosaa. Jos Selma ei ole täysin kuiva illalla talliin otettaessa sille laitetaan joko tämä tai..

3. Fullneckfleece. Aika harvoin käytän muualla kuin tallissa.

4. Fullneckvillaloimi.

5. Ohut sadeloimi, joka on ainoa mitä mahdollisesti aamulla niskaan nakataan.

6. Fleecevuorinen sadeloimi

7. Kisafleece.

Siinäpä ne. Ei yhtään toppaloimea ole siunaantunut.

Tuo fullneckvillaloimi on kyllä kullankallis. Maailman ihanin kapistus. Kaulasta kuitenkin haihtuu niin paljon lämpöä, että jos se vieläpä on hikinen, niin villa on todellakin tarpeeseen. Ja se siinä on se paras piirre, että vaikka Selma ei ennättäisi kuivua ulkona, niin se pitää lihakset lämpimänä siitä huolimatta että karva olisikin kostea.

Loimituksessa on se jännä puoli, että vaikka tapoja on yhtä monta kuin tekijää, niin yhtä ainoaa oikeaa ei ole. Tärkeintä on minusta että tuntee hevosensa ja osaa lukea sen elekielestä milloin sillä on tukala tai ikävä olo. Muulla ei ole merkitystä.

Meidän loimihylly ei ole kauhean täynnä. :P