Ponilaukkaa kohti unelmia

Muistan vielä sen tunteen, kun menin ensimmäistä kertaa laukkaa kunnolla. Se oli luultavasti jollakin ratsastusleirillä, todennäköisesti jollain ponilla. Laukka on siitä asti ollut lempiaskellajini. Ponny on hoitanut opetusponin virkaansa erittäin ansioituneesti. Alku oli meidät kaikki yllättäen todella tahmea, ihan vain siksi että Selma on ollut Ainolle aivan liian kiltti ja tunnollinen. Eikä se ole koskaan kyseenalaistanut mitään Ainon toivetta. Jos tytön tasapaino on hivenenkään horjahtanut, Selma on hidastanut, tai tarvittaessa pysähtynyt. Se ei voinut edes liinan päässä nostaa laukkaa, koska oli aivan varma, että Aino tipahtaa. Ja sehän nyt olisi kamalaa. Voisi sattua ja kaikkea. Siispä Aino osasi mennä pohkeenväistöä, voltteja, pitää tasaisen ja kevyen ohjastuntuman, keventää niin ettei nypi suusta ja muuta sellaista, mitä pikku-kouluratsastajan kuuluukin. Sitten tuli ponin paljas selkä ja kaikki olikin aivan toisin. Mitään tasapainoa ei ollut muodostunut Selman selässä, sillä Selma ei koskaan koetellut tasapainoa. Ilman satulaa tipahtamiseen riitti se, että poni otti muutaman normaalin raviaskeleen. Rumps, hirveä itku ja siitä se alamäki alkoi. Ainolle olisi riittänyt 10 min käyntikierros talutettuna. Noin kerran kuussa. Poissa oli se into ja palo. Onni ja iloisuus. Minua tietenkin lievästi ilmaistuna turhautti kun mikä tahansa meni sen edelle, että pääsisi ratsastamaan. Vuosien ponin kinuamisen jälkeen meitä lykästi. Tuli tilaisuus ja tuli poni, mutta nyt sen kanssa touhuaminen oli täyttä tervanjuontia.

20.7.2016

No, koska olen Vuoden Äiti -palkintoehdokas nro 1, pakotin tytön selkään, laitoin ponin kärriin kiinni ja lähdin ajamaan Selmalla käyntilenkin. Kun poni koetti pysytellä Selman reippaassa käynnissä, se ravasi sitä kiinni. Koko ajan. Sellaista pientä ja sievää poninravia, jolla saa kävelevän hevosen hyvin kiinni. Ja niin alkupaniikin jälkeen Aino alkoi taas puhua, hengittää ja pelätä vähemmän. Valumista ja horjahtelua tapahtui jatkuvasti, mutta selitin, että se on ainut tapa saada hyvä tasapaino, että melkein tippuu monta kertaa. Silloin kehittää itselleen lihakset, joilla taistella tippumista vastaan. Valitettavasti noita lihaksia ei oikein missään muualla pysty niin täydellisesti kehittämään kun siellä ponin paljaassa selässä.

Seuraava askel oli se, että irrotin ponin kärristä. Uusi paniikki ja hätä. Mutta julma äiti ei antanut mitään lievennyksiä asiaan. Monesti päässäni mietin, onko mitään pointtia pakottaa pelkäävä lapsi ratsastamaan. Mutta syy ei ollut se klassinen "sinunkin täytyy harrastaa tätä, koska äiti tykkää tästä ja hommasin sinulle poninkin". Syy oli se Ainon pohjaton rakkaus lajiin, joka on ollut ilmiselvää siitä asti kun katse alkoi tarkentua ja jalat kantaa. Se riemu, ilo ja hellyys. Ainon todellinen heppaminä oli nyt hävinnyt kylmän pelkomörön pyllyn alle. Ja niin se vain ratsastus onnistui irtikin. Ja onnistui ravata Selmaa kiinni. Kauheasta marinasta ja kiljumisesta huolimatta. Ponny oli herrasmies, ehkä vähän toisen heikoutta hyväksi käyttävä, mutta kuitenkin uskollinen Ponny. Siellä se tepasteli, vakaasti. Piti pelkäävän rimppakintun kyydissä. Ja kärrin kyytiin pääsi tyttö kun alkoi uuvuttaa.

Sitten ilmoitin, että tänään ratsastetaan kahdestaan. Minä Selman selässä. "Ei, apua, kai sinä pidät vaikka narusta kiinni??". No en. Todellakaan. Käyntimaasto äiti-tytär-laatuaikaa. Toinen kalpeana pelosta, raahusti poninhakuun kuin hirttosilmukalle. Ja niin vain kaunis kesäinen metsä ja mitä mainioin Ponny tekivät taikojaan. Ainon oma iloinen ja pulppuileva minä alkoi työntää mörön pyllyä päältään. "Tämä on aivan ihanaa!" Keskustelimme siitä, miten hyvä on ollut kun äiti on pakottanut. Ja miten hyvä Ponny on. Se opettaa hyväksi ratsastajaksi.

Ja kohtakos sitä tuumasin, että mennän raviakin. Pikku pätkiä. Ja sitten se laukka. Paljon helpompihan se on kuin ravi. Käynti-laukka-ravi on se litannia helpoimmasta päästä. Ravihan pompottaa ja menet sitä noin hyvin, laukka vaan keinuu. Jostain kumman syystä tyttö myöntyi, Selmalla laukka käynnistä ja ihana Ponny nostaa laukan. Kiljuntaa ja "hidasta hidasta hidasta!!" -huutoa. Siellä se taas puoliksi kyljellä roikkuu ja itku tulee. Ja äitiä turhauttaa. Kaksi yritystä, sama lopputulos molemmilla.

Onneksi olin tehnyt nettikirppislöytöjä ja pian saatiin ratsastusvyö. Se ei toiminut ilman jalustimia hirvittävän hyvin, koska ravi pomputteli tytön päin vyötä. Auts. Seuravana päivänä tuli jalustimet hihnoineen ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. Pääsi keventämään! Ja julma äiti pakotti laukallekin. Ensilaukka oli vielä vähän jännä. Mutta kehoitin katsomaan horisonttiin, kuvittelemaan että otat jonkun siellä kiinni, tai että joku paha jahtaa. Tai että ajat mopolla. Tai polkupyörällä alamäkeä. Seuraava pätkä meni jo niin hyvin, että tytön naama oli kuin se Naantalin aurinko. "Laukkaaminen on ihanaa! Miten mie oon voinu pelätä sitä? Tai ravaamista?" Mestari Ponny. Hän opetti Ainon laukkaamaan.

Nyt on takana muutama normaali maastolenkki kahdella ratsulla. Tänään viimeksi käytiin aivan kunnollinen tunnin lenkki, laukkasuoria oli jo useampia, Aino meni joko edellä tai perässä. Tuo aivan valloittava poni nostaa laukan niin helposti, että Ainon ei tarvitse harjoitusravissakaan pitkään pompotella. Ja kun uskalsi ottaa sormet pois Ponnyn tukasta, alkoi ohjaus ja jarrutkin toimia. Hieno, herkkä pieni mies.

Sellainen tarina on ollut tuon parivaljakon alkutaival. Nyt päästään kunnolla starttaamaan. Ensi kesänä on varmasti tytöllä jo aivan toinen meininki.

Selman kutinaan sitten seuraavaksi. Lopultakin uskon löytäneeni parhaan yhdistelmän. Olisi vaan pitänyt kuunnella vanhoja viisauksiani eikä testailla uusia tuotteita. Relaxant hoitoseerumi (400 ml) toimii kuin junan vessa ja lopetti kutinan jo kolmessa päivässä, Solheds ei tehnyt sitä kolmessa viikossakaan. Loimi on myös korjattu ja käytössä. Hallamaan rakeet menee kuureittain ja munkinpippuri on ruokinnassa koko ajan 2 rkl annoksella. Siinä resepti, joka tepsii. Harmi kun älysin sen tässä kohtaa kesää. Mutta jospa se nyt olisi jakelussa niin hyvin, että ensi keväänä älyän aloittaa heti Relaxantilla enkä enää koskaan hairahdu!

Pihatto on edennyt sen verran, että väliseinän pintalaudat lähti ja tyhjennystyötä ollaan tehty. Otin hupsuja panoraamoja, josta tuleva tila käy paremmin  ilmi.

Tämä on otettu oikealla näkyvän ulosmenoaukon vastapäätä (läpiajettava talli). Väliseinä siirtyy melko lähelle aukon reunaaa.

Tämä puolestaan on otettu tulevan makuuhallin nurkasta. Tähän jää kulkuovi. Kivipuolella näkyvä ovi lähellä uloskulkuaukkoa on varustehuoneen ovi.

Varustehuoneen kalkitsin. Kalkkimaali loppui ennen kuin sain katon tehtyä ja seinätkin on vain kertaalleen. Mutta raikastui se kuitenkin.

Peräseinä

Sisäänkäynti

Satulaseinä. Kalkitsin vain yläreunan, sillä alaosa peitetään lankuilla joihin telineet kiinnitetäään.

Ikkunan edessä on tilaa myös vaikka harjapakeille.

Sellaista täällä.

Lopultakin satulaan!

Tänään menin ensimmäistä kertaa töihin 6 viikon sairasloman jälkeen. Polvessa on tuki kokoajan ja teen kevennettyä päivää: muutama karsina, heinien jakoa... Taluttele en vielä hetkeen koska tallissa on kaksi vilkasta lämppärineitiä ja yksi käsistä karkaileva suokkiruuna, joiden kanssa voi tulla äkkinäisiä liikkeitä. Toki ihan minkä hevosen kanssa vain niitä voi tulla, joten olen ihan tyytyväinen tähän kevyeen aloitukseen.

Tänään satuloin Selman itseäni varten myöskin 6 viikon tauon jälkeen! Halusin lähteä käyntimaastoon mamman kanssa ja hieman takaraivossa kyti jännitys ja jopa pelkokin siitä miten reissu sujuu ja miten polvi reagoi. Entä jos jotain tapahtuu ja putoan? Meneekö polvi uudelleen sijoiltaan? Olen aivan yksin tallilla... Katkaisin pelkopeikolta kielen alkuunsa ja keskityin karvaapudottavan mutakuorrutuksen ottaneen valaan harjaamiseen.

Pörröpää

Selkäännousu ei sattunut, koska kipeä jalka on vasen ja ponnistan oikealla (satunnaisesti nousen myös oikealta puolelta selkään, mutta en todellakaan nyt tässä kunnossa). Selmalla oli menohaluja eikä paikoillaan seisominen oikein maistunut. Seisahtui se kyllä, mutta kun säädin mahavyötä tai koitin löytää persukselleni asentoa, se tulkitsi jokaisen liikahduksen käskyksi liikkua. Päätin lähteä kaikkein rauhallisimmalle lenkille jonka varrella ei olisi taloja, koiria, postilaatikoita, ihmisiä, traktoreita eikä muutakaan jännää, vaan metsää. Ainoa probleema oli sitten se, että tälle reitille pääsee vain ylittämällä Joensuu-Kajaani välisen maantien jossa ajetaan 80-100 km/h. Olen kerran käynyt tällä reitillä ja silloin oli ruunaseuraa mukana. Tällöin Selma jumitti asvaltin reunaan pällistelläkseen eriväristä maata, mikä ei tietenkään ole suotavaa kun rekka posottaa pian kohti aika kovaa... Nyt tästä täytyisi selvitä ihan yksin.

Klenkan onnen päivä! 6 viikon tauon jälkeen maailmaa sai katsoa tästä perspektiivistä.

Kun pääsimme tien reunaan Selma pysähtyi kuin vanha tekijä ja alkoi itsekin katsella oikealta ja vasemmalta lähestyviä autoja. Kun sopiva ylitysrako tuli se lähti reippaasti tien yli! Voi mikä helpotus! Mutta noin 10 m autotien toisella puolella jatkuvalla hiekkatiellä olikin sitten pahempi silmienpudotuspaikka: tielle oli noussut sulamisvettä ja sen pinta oli jäässä mutta jään alla se virtasi ojaan. Kauheaa. Siinä meni varmaan 4 minuuttia puhistessa ennenkuin matami uskalsi töppösensä kastaa ritisevään kauhistukseen. Muuten reissu meni mukavasti. Hieman ihmettelin Selman hidasta (siis normaalihevosen normaalia) vauhtia ja arvelin että varsa varmaan jo painaa. Mutta menin taas samaan vanhaan kuin aikaisemminkin, nimittäin rouvalla olikin kova pissihätä. Puoli tuntia se tuskaili kunnes antoi periksi ja lorotteli yhteen ylämäkeen. Sitten alkoi tahti kiihtyä!

Vielä hiukan ennen tallinpihaan palatessa tuli lisäjännitystä, kun kapeaa (ylläolevassa kuvassa näkyvää) tietä pitkin tuli vastaan iso traktori jonkun perässä olevan härvelin kanssa. Vieressä oli sänkipelto, mutta sen ja tien välissä oli matala, laakea oja. Alla viimeisillään oleva tamma joka puhalsi jo valmiiksi pää pystyssä traktorille. Näytin sille peltoa ja ojaa antaen sen itse valita haluaako ohittaa traktorin hipoen vai hypätä pellolle. Selma valitsi pellon ja harppasi nätisti sinne. Jotenkin vasta nyt näen miten se on kerännyt viisautta. Joo, on se pöljä kun pelkää niin paljon kaikkea, mutta se osaa tehdä loogisia ratkaisuja. Arvostan sitä piirrettä suomenhevosessa. Eikä Selma pelostaan huolimatta koskaan häviä paikalta tai ryöstä. Se voittaa pelkonsa jokaikisen kerran. Ja pelkää seuraavalla kerralla samaa uudelleen. Mutta kyllä siellä pääkopassa ne kaksi hernettä joskus kohtaakin. ;)

Tänään testasin myös uusia hivutussuojia, jotka Selma tarvitsee ahtaiden takajalkojen käyntiliikkeiden takia. Luulen että se hivuttaa myös laukassa. Ravissa liike väljenee. Tilasin siis Horzelta Gera-merkkiset suojat ja nämä eivät kyllä laittaneet karvoja yhtään jakaukselle, mitä lähes kaikki suojat ovat tehneet. Jospa vihdoin tärppäsi!

Huomenna Selman olisi tarkoitus saada rokote influenssaa vastaan. Tai Selmallahan se on kunnossa, mutta varsaa varten se on otettava nyt kun 4 viikkoa on jäljellä laskettuun aikaan, jotta se saisi vasta-aineet käyttöönsä. Samalla tulee toivottavasti matolääke (ivermektiini) jonka annan sitten mahdollisimman lähellä varsomista, kuten koululla luennoinut eläinlääkäri suositteli.

Nyt varmaan käydään mamman kanssa jokatoinen päivä köpöttelemässä tuo tunnin lenkki ja jokatoinen päivä saa ollakin sitten vapaa. Noin suurinpiirtein.

Treenihaaveita mamma-maastossa

Tänään päästiin Selman kanssa ensimmäistä kertaa maastoon uudessa tallissa. Mukana oli kaksi ruunapuoleista tallikaveria ja Selma toki käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytymällä hädässä olevaksi prinsessaksi asfalttitien ylityksen kohdalla sekä tielle tulvineen ojan kohdalla (tielle oli siis noussut kellertävää jäätä ja sekös oli kammottavaa). Onneksi Prinssi Rohkea saatteli neidon näiden hirvitysten ohi.

Vaikka rakastankin varsojen suunnittelua, niiden opettamista ja kasvun seuraamista, tämä mammailuaika on kyllä siinä mielessä minulle vastentahtoista, että tykkään myös treenata hevosia. Ja tietenkin Selmaa tässä tapauksessa. Nyt on kuitenkin ajettava koneet niin sanotusti alas ja koko ajan hissuteltava enemmän. Mieli jo siintää ensi kesässä, kun toivon mukaan päästään taas treenaamaan kunnolla ja katselemaan syksylle sopivia kisoja.

Vaikka muussa elämässäni olen hyvin hajamielinen, sotkuinen ja laiskakin (mukavuudenhaluinen siis), niin hevoshommissa jokin toinen persoonani puskee pintaan. Käytössäni on treenikalenteri, johon merkkaan kengitysten, madotusten, raspausten ja rokotusten lisäksi kaiken. Siis vasempaan kainaloon tulleesta ruvesta päänviskomiseen. Koska perusliikutus jakaantuu 3-4 henkilölle (minä, vuokraajat ja estekuski), kirjoitan kalenteriin lyijykynällä yleensä kolmen viikon jaksoissa kuka tekee mitäkin minäkin päivänä ja milloin on vapaa. Vuokraajat ovat tottuneet jo kertomaan viestillä mitä harjoituksia tekivät ja miten meni, miltä tamma tuntui ja oliko jotakin erikoista. Tämä lukee itseasiassa jo vuokrasopimuksessa. Nämä viestit sitten kirjoitan kalenteriin ja joka päivältä siellä lukee sitten mitä on tehty ja liikutuksen kesto. Nykyään olen alkanut merkata jopa sään ja lämpötilan. En tiedä miksi! Voipahan vertailla paljonko oli pakkasta viime vuonna tähän aikaan.

Ote huippusalaisesta treeniksestä viime keväältä. Sunnuntain estekisoista suoraan oriasemalle! :D Vapaapäivää ei tälle viikolle sattunut, mutta lomaa tuli oriasemalla 10 päivää putkeen. ;)

Vapaapäiviä Selmalla on yleensä 1-2 pv/vko, ja ne ovat totaalisen vapaita. Joko laitumella tai tarhassa. Joskus on myös yksittäisiä viikkoja, ettei vapaapäivää tule, mutta silloin seuraava viikko alkaa vapaalla.Tähän saakka olemme liikuttaneet Selmaa 40 min - 1,5 h per päivä, mutta ensisyksystä lähtien olen ajatellut niin, että huoleti voin itse käydä myös vuokraajien päivinä vielä maastossa mikäli he ovat menneet kentällä tai toisin päin. En tietenkään halua tylsistyttää tammaa liialla touhulla, mutta maastoon se ei koskaan kyllästy.

Uutena asiana treeniin tulee (sitten varsan pärjätessä tunnin yksikseen) laukkavedot, joita päästään tekemään raviradalle ja vetoavuksi saadaan joko tallikavereita tai pomon ravurit. Voi olla, että tämä henkinen mummo ei uskalla kuin istua siellä ravikärreillä ja laitan jonkun itsesuojeluvaistotta elävän takiaisen sinne kyytiin. Olen neljästi mennyt hevosella kuperkeikan ja alkaa kiihkeät laukkailut hirvittää. Niin kauan on asiat hyvin, kun mieleen ei juolahda se kaatuminen, mutta kun se kerran päähän pälkähtää ja alla vilisevää maata vilkaisee, niin sitten on kyllä peli menetetty. Ravirata voisi toisaalta olla turvallinen paikka siedättää itseään, koska siellä ei niin hirveästi tule mutkia/mörköjä/kiviä/kuoppia/metsän elukoita jne. Noh, katsotaan. Voi olla, että uskallan sellaista kestävyyslaukkatreeniä käydä itsekin tekemässä, että rauhallista laukkaa mennään muutama kierros suuntaansa. Siinäkin kyllä tarvitaan vetoavuksi joku laukkahirmu, yksin kyllä varmasti Selma hyytyisi. Sille laukan ylläpitäminen on tylsää, nostaa kyllä pontevasti ja säpäkästi.

Odotan myös innolla estetreenien alkamista keväällä! Puomityttönähän minä olen niissäkin tapauksissa, koska en myöskään uskalla hypätä itse Selmalla niin kauan kun se on epävarma lähestymisissä. Olen oikea ongelmien kiteytymä! :D Mutta minulla on polvilumpio mennyt 2,5 kertaa sijoiltaan, lonkat myös ovat löysät ja selässä paukkuu s-nikama välillä paikalleen ja välillä paikoiltaan. Siihen kun yhdistää rajut sik-sak -lähestymiset esteelle tai äkkipysähdyksen esteen juureen, niin sitä ei tiedä onko minulla yhtään niveltä enää paikallaan sen jälkeen. Odottelen suosiolla siihen saakka, että Selma on rutinoitunut ja varma hyppääjä.

Viimekausi oli siis Selman ensimmäinen kisakausi, eikä meillä ollut mitään muuta tavoitetta, kuin koluta kaikki kissanristiäiset läpi ja jos hyväksytty tulos tulee, niin se on jo juhlan paikka. Selmalle kisaaminen on kuitenkin aivan uusi asia ja esteillä se jännittää hirvittävästi normaalejakin esteitä puhumattakaan erityisen poikkeavista tai värikkäistä. Siksi viime kesänä haettiin vaikka niitä hylkyjä, kunhan se A) on vieraassa paikassa ja B) lopulta hyppää myös sen kauhian-hirviän esteen yli. Ja näihin tavoitteisiin päästiin jo niissä ekoissa ja viimeiseksi jääneissä kisoissa. Estepuoli jäi tosiaan kesken laitumella nivusiin tulleen pistohaavan takia kesäkuun puolivälissä ja sitten kun siitä oli toivuttu, Selma olikin jo tiineenä. Siksipä jännityksellä odotankin tulevaa kautta. Ja tapaturmaisen kesän jälkeen myös pelkään, että jotain taas sattuu. Ennemmin nämä pelot tietysti kohdistuu nyt varsomiseen...

Mutta siltikin eilen illalla vietin karsinassa pitkän tovin kädet Selman masulla ja tunsin potkuja ja liikehdintää. Mietin siinä, että hassua sitten kun varsa on iso ja hieno, niin se sama sankari potkutteli minua käteen Selman mahassa. Suuria toiveita, haaveita, unelmia... Jotka toteutuu tai ei. Koulussa juuri viimeksi oli aiheena hevosten lisääntymisfysiologiaa ja vaikka aihe kiinnosti aivan hirvittävästi, oli kuitenkin ahdistavaa kuunnella mitkä kaikki asiat tiineydessä ja varsomisessa voikaan mennä pieleen. Eikä pieni varsa ole siltikään turvassa, vaikka varsominen sujuisi hyvin. Huh huh. Pakko vain olla ajattelematta niitä liikaa. "Ei meille satu mitään". Tunnustella vain pieniä potkuja ja odottaa. Vielä 2 ja puoli kuukautta...