Ponilaukkaa kohti unelmia

Muistan vielä sen tunteen, kun menin ensimmäistä kertaa laukkaa kunnolla. Se oli luultavasti jollakin ratsastusleirillä, todennäköisesti jollain ponilla. Laukka on siitä asti ollut lempiaskellajini. Ponny on hoitanut opetusponin virkaansa erittäin ansioituneesti. Alku oli meidät kaikki yllättäen todella tahmea, ihan vain siksi että Selma on ollut Ainolle aivan liian kiltti ja tunnollinen. Eikä se ole koskaan kyseenalaistanut mitään Ainon toivetta. Jos tytön tasapaino on hivenenkään horjahtanut, Selma on hidastanut, tai tarvittaessa pysähtynyt. Se ei voinut edes liinan päässä nostaa laukkaa, koska oli aivan varma, että Aino tipahtaa. Ja sehän nyt olisi kamalaa. Voisi sattua ja kaikkea. Siispä Aino osasi mennä pohkeenväistöä, voltteja, pitää tasaisen ja kevyen ohjastuntuman, keventää niin ettei nypi suusta ja muuta sellaista, mitä pikku-kouluratsastajan kuuluukin. Sitten tuli ponin paljas selkä ja kaikki olikin aivan toisin. Mitään tasapainoa ei ollut muodostunut Selman selässä, sillä Selma ei koskaan koetellut tasapainoa. Ilman satulaa tipahtamiseen riitti se, että poni otti muutaman normaalin raviaskeleen. Rumps, hirveä itku ja siitä se alamäki alkoi. Ainolle olisi riittänyt 10 min käyntikierros talutettuna. Noin kerran kuussa. Poissa oli se into ja palo. Onni ja iloisuus. Minua tietenkin lievästi ilmaistuna turhautti kun mikä tahansa meni sen edelle, että pääsisi ratsastamaan. Vuosien ponin kinuamisen jälkeen meitä lykästi. Tuli tilaisuus ja tuli poni, mutta nyt sen kanssa touhuaminen oli täyttä tervanjuontia.

20.7.2016

No, koska olen Vuoden Äiti -palkintoehdokas nro 1, pakotin tytön selkään, laitoin ponin kärriin kiinni ja lähdin ajamaan Selmalla käyntilenkin. Kun poni koetti pysytellä Selman reippaassa käynnissä, se ravasi sitä kiinni. Koko ajan. Sellaista pientä ja sievää poninravia, jolla saa kävelevän hevosen hyvin kiinni. Ja niin alkupaniikin jälkeen Aino alkoi taas puhua, hengittää ja pelätä vähemmän. Valumista ja horjahtelua tapahtui jatkuvasti, mutta selitin, että se on ainut tapa saada hyvä tasapaino, että melkein tippuu monta kertaa. Silloin kehittää itselleen lihakset, joilla taistella tippumista vastaan. Valitettavasti noita lihaksia ei oikein missään muualla pysty niin täydellisesti kehittämään kun siellä ponin paljaassa selässä.

Seuraava askel oli se, että irrotin ponin kärristä. Uusi paniikki ja hätä. Mutta julma äiti ei antanut mitään lievennyksiä asiaan. Monesti päässäni mietin, onko mitään pointtia pakottaa pelkäävä lapsi ratsastamaan. Mutta syy ei ollut se klassinen "sinunkin täytyy harrastaa tätä, koska äiti tykkää tästä ja hommasin sinulle poninkin". Syy oli se Ainon pohjaton rakkaus lajiin, joka on ollut ilmiselvää siitä asti kun katse alkoi tarkentua ja jalat kantaa. Se riemu, ilo ja hellyys. Ainon todellinen heppaminä oli nyt hävinnyt kylmän pelkomörön pyllyn alle. Ja niin se vain ratsastus onnistui irtikin. Ja onnistui ravata Selmaa kiinni. Kauheasta marinasta ja kiljumisesta huolimatta. Ponny oli herrasmies, ehkä vähän toisen heikoutta hyväksi käyttävä, mutta kuitenkin uskollinen Ponny. Siellä se tepasteli, vakaasti. Piti pelkäävän rimppakintun kyydissä. Ja kärrin kyytiin pääsi tyttö kun alkoi uuvuttaa.

Sitten ilmoitin, että tänään ratsastetaan kahdestaan. Minä Selman selässä. "Ei, apua, kai sinä pidät vaikka narusta kiinni??". No en. Todellakaan. Käyntimaasto äiti-tytär-laatuaikaa. Toinen kalpeana pelosta, raahusti poninhakuun kuin hirttosilmukalle. Ja niin vain kaunis kesäinen metsä ja mitä mainioin Ponny tekivät taikojaan. Ainon oma iloinen ja pulppuileva minä alkoi työntää mörön pyllyä päältään. "Tämä on aivan ihanaa!" Keskustelimme siitä, miten hyvä on ollut kun äiti on pakottanut. Ja miten hyvä Ponny on. Se opettaa hyväksi ratsastajaksi.

Ja kohtakos sitä tuumasin, että mennän raviakin. Pikku pätkiä. Ja sitten se laukka. Paljon helpompihan se on kuin ravi. Käynti-laukka-ravi on se litannia helpoimmasta päästä. Ravihan pompottaa ja menet sitä noin hyvin, laukka vaan keinuu. Jostain kumman syystä tyttö myöntyi, Selmalla laukka käynnistä ja ihana Ponny nostaa laukan. Kiljuntaa ja "hidasta hidasta hidasta!!" -huutoa. Siellä se taas puoliksi kyljellä roikkuu ja itku tulee. Ja äitiä turhauttaa. Kaksi yritystä, sama lopputulos molemmilla.

Onneksi olin tehnyt nettikirppislöytöjä ja pian saatiin ratsastusvyö. Se ei toiminut ilman jalustimia hirvittävän hyvin, koska ravi pomputteli tytön päin vyötä. Auts. Seuravana päivänä tuli jalustimet hihnoineen ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. Pääsi keventämään! Ja julma äiti pakotti laukallekin. Ensilaukka oli vielä vähän jännä. Mutta kehoitin katsomaan horisonttiin, kuvittelemaan että otat jonkun siellä kiinni, tai että joku paha jahtaa. Tai että ajat mopolla. Tai polkupyörällä alamäkeä. Seuraava pätkä meni jo niin hyvin, että tytön naama oli kuin se Naantalin aurinko. "Laukkaaminen on ihanaa! Miten mie oon voinu pelätä sitä? Tai ravaamista?" Mestari Ponny. Hän opetti Ainon laukkaamaan.

Nyt on takana muutama normaali maastolenkki kahdella ratsulla. Tänään viimeksi käytiin aivan kunnollinen tunnin lenkki, laukkasuoria oli jo useampia, Aino meni joko edellä tai perässä. Tuo aivan valloittava poni nostaa laukan niin helposti, että Ainon ei tarvitse harjoitusravissakaan pitkään pompotella. Ja kun uskalsi ottaa sormet pois Ponnyn tukasta, alkoi ohjaus ja jarrutkin toimia. Hieno, herkkä pieni mies.

Sellainen tarina on ollut tuon parivaljakon alkutaival. Nyt päästään kunnolla starttaamaan. Ensi kesänä on varmasti tytöllä jo aivan toinen meininki.

Selman kutinaan sitten seuraavaksi. Lopultakin uskon löytäneeni parhaan yhdistelmän. Olisi vaan pitänyt kuunnella vanhoja viisauksiani eikä testailla uusia tuotteita. Relaxant hoitoseerumi (400 ml) toimii kuin junan vessa ja lopetti kutinan jo kolmessa päivässä, Solheds ei tehnyt sitä kolmessa viikossakaan. Loimi on myös korjattu ja käytössä. Hallamaan rakeet menee kuureittain ja munkinpippuri on ruokinnassa koko ajan 2 rkl annoksella. Siinä resepti, joka tepsii. Harmi kun älysin sen tässä kohtaa kesää. Mutta jospa se nyt olisi jakelussa niin hyvin, että ensi keväänä älyän aloittaa heti Relaxantilla enkä enää koskaan hairahdu!

Pihatto on edennyt sen verran, että väliseinän pintalaudat lähti ja tyhjennystyötä ollaan tehty. Otin hupsuja panoraamoja, josta tuleva tila käy paremmin  ilmi.

Tämä on otettu oikealla näkyvän ulosmenoaukon vastapäätä (läpiajettava talli). Väliseinä siirtyy melko lähelle aukon reunaaa.

Tämä puolestaan on otettu tulevan makuuhallin nurkasta. Tähän jää kulkuovi. Kivipuolella näkyvä ovi lähellä uloskulkuaukkoa on varustehuoneen ovi.

Varustehuoneen kalkitsin. Kalkkimaali loppui ennen kuin sain katon tehtyä ja seinätkin on vain kertaalleen. Mutta raikastui se kuitenkin.

Peräseinä

Sisäänkäynti

Satulaseinä. Kalkitsin vain yläreunan, sillä alaosa peitetään lankuilla joihin telineet kiinnitetäään.

Ikkunan edessä on tilaa myös vaikka harjapakeille.

Sellaista täällä.