Suomenhevosen ratsukoulutus, jatkokurssi Kiuruvesi 8.-9.8.

Kuva: Krista Heikkilä

Tädit pääsivät ihan vallan ratsastusleiritunnelmiin kaksipäiväisessä tehosessiossa Hingunniemessä Suomenhevosliitto r.y.:n järjestämässä Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -luentosarjan jatko-osassa. Olipas pitkä lause. Mutta kuitenkin. Miran kanssa saimme jopa majoittua aivan kaksistaan vanhan päärakennuksen yläkerrassa koska kengitysseppien vuorokautta aiempi kaksipäiväinen setti oli sotkenut majoitusvastaavan pään ja oli myyty eioota muille kuin meille (joita oli luultu puolestaan kengityssepiksi). Ja koska Miralla oli synttäritkin 8. päivä, niin meillä oli kakkua ja kaikkea. Ja synttäreiden kunniaksi käytiin hakemassa minulle penisiliinikuuri Iisalmesta. Emme siis eksyneet Kiuruveden yöelämään ja hirrrrrveen pirteänä olimme sitten sunnuntaiaamuna luennolle lähdössä.

Harvinaisia yhteispotretteja Sempulasta ja mammasta. Kuva: Mira

Päivät oli rytmitetty niin, että ne alkoivat heti aamusta (8.30) luennolla josta sitten siirryttiin ensimmäiseen demoon maneesille, sitten lounas, luento ja kaksi viimeistä demoa peräkkäin. Päiville tuli pituutta ja joka hetki oli intensiivinen. Välillä olisi tehnyt mieli lyödä itseä naamaan jollain, kun äärimmäisen kiinnostavalla luennolla alkoi kroppa olla vailla päikkäreitä, silmät luppasivat ja suu haukotteli. Tätä tapahtui erityisesti lounaan jälkeisellä luennolla... Mutta kuten sanottu, Anna on todella ihana luennoija ja inspiroiva opettaja. En kirjoita nyt sanantarkkaa artikkelia kaikesta mitä kurssilla käytiin läpi, mutta edelleen kulmakivet olivat

1. Hevosen ymmärtäminen
 - Onko se koulutustilanteessa rento ja rauhallinen = kykenee oppimaan
 - Täytyy välillä tarkistaa yksinkertaistetusti onko hevonen oikeasti ymmärtänyt sille opetetut avut
 - Sen asian ymmärtäminen, että kyetäkseen kantamaan ratsastajaa kipeytymättä on hevosen käytettävä tukilihaksiaan aina takaosasta vatsan kautta niskaan asti. Tällöin selkä pyöristyy ja kaula täyttyy ylälinjastaan. (Edelleen siinä on ero painatko itsekin leukasi rintaan (väärä tapa hevosen olla "muodossa") vai ojennatko niskaasi pidemmäksi jolloin leuka painuu lähemmäs rintaa (se oikea tapa).

Hevonen on koulutustilanteessa jännittynyt ja rauhallinen. Meneekö oppi kaaliin? Onneksi oppia kaadettiin enemmän Miran kaaliin kuin Selman... Kuva: Krista Heikkilä

2. Istunta
Kaikki menee hyvin herkästi pieleen, mikäli tämä osa niin sanotusti mättää. Ja sehän mättää. Lähes aina. Lähes kaikilla. Tai ehkä voisi sanoa aina ja kaikilla. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Mutta täytyisi pyrkiä siihen mahdollisimman vähään. Annan opetusajatuksena on että käsillä haetaan vain tuntuma ja määritetään "raamit" joissa hevonen liikkuu ja kaikki muu tehdään istunnalla. Ja hienosäätö pohkeilla. Anna puhuu usein siitä kuinka me ihmiset olemme niin kovin kädellisiä, että aivan tiedostamattaankin sitä mielellään räplää käsillä ja varsinkin kun joku ei suju, niin kädet ovat ensimmäisenä paikalla korjaamassa tilannetta. Vaikka todellinen syy on se torso siellä satulassa. Annahan on aivan velho näkemään kaikki minimaalisetkin istuntavirheet. Ja aina on luksusta päästä hänen katseensa alle (ja myös aika infernaalisen rankkaa, Mira voi kertoa... :D ).

Rakastan Annan tapaa olla jatkuvasti oppilaansa rinnalla. Hän vaikka kävelee vierellä ja usein ohjaa oikeaan asentoon aivan kirjaimellisesti kädestä pitäen. Voi elämä jos tällaisille tunneille pääsisi kerran viikossa... Että hieman jos olen kateellinen teille oululaisille kun on tuollainen aarre teillä siellä. ;)  Kuva: Krista Heikkilä

Miraa laitettiin ihan uuteen järjestykseen. Anna kehui Miran kykyä ylläpitää harjoitusta ja kehon muutosta myös niinä itsenäisinä hetkinä kun opetusta sai toinen demoratsukko.  Kuva: Krista Heikkilä

3. Tuntuma
Tuntuman on oltava tasainen (siis ihan todella aikuisten oikeasti tasainen. Kokoajan.) ja mahdollisimman kevyt. Tuntumaa ei koskaan etsitä vetämällä käsiä itseään kohti vaan se tehdään jämäkäksi ensin ryhdistämällä vatsalihaksilla se oma torso, sitten pullistamalla selkä leveäksi ja hengittämällä "alas kylkiin", jämäköittämällä ojentajat ja kurottamalla sitten nyrkit kohti hevosen suuta. Ja sitten odotellaan että hevonen kurottaa kohti ratsastajan tarjoamaa raamia, ja kun nämä kaksi kurottajaa kohtaavat...PAM! Meillä on täydellinen tuntuma, jossa sekä hevonen että ratsastaja käyttävät vatsalihaksiaan ja lisäksi hevonen pääseen liikuttamaan etujalkojaan vapaasti sekä isosti ja olemaan terveessä muodossa aktiivinen. Ihan helppo juttu, eikö!

Anna halusi sinisen kuminauhan avulla antaa oppilaille tunteen missä oikea tuntuma kuuluisi tuntua. Selkä painuu kevyesti kuminauhaa vastaan (vaikka se painaa selkään) ja ojentajat ovat kovasti töissä napakoituneena. Kuva: Krista Heikkilä

Painotusta tuli myös siihen asiaan, että sekin on oikeasti otettava vakavasti, että reitti kyynerpäästä kuolaimeen on oltava suorassa linjassa. Niin kuin Miralla tässä on. Käsien korkeus riippuu siis siitä missä hevosen pää on. Tätähän on hoettu meille jo kauan, mutta yllättävän hyvät maneerit ovat kehittyneet yhdelle jos toiselle (aikalailla kaikille)...  Kuva: Krista Heikkilä

Selmakin onnistui kurottelemaan kohti Miraa ja Mira Selmaa aina välillä. Enemmän jälkimmäisenä päivänä kun pahin stressi oli stressattu,

Mira kurottaa jämäkästi ja Selma kurottaa myös. Se ei ole koottu tässä, eikä ollut tilanteen tarkoituskaan, mutta se vastasi Miran muuttuneisiin apuihin erittäin toivotusti. Kaulan ylälinja alkaa pyöristyä ja täyttyä sään etupuolelta, mistä kaikki lähtee. Tosin tässä mennään luotiviivan alla mikä on AINA väärin. Myös kouluratsastussäännöissä, mutta jostain syystä siitä ei hirveästi nykyään sakoteta. Liikettä se syö jokatapauksessa.  Kuva: Krista Heikkilä

Nokka nousee halutulle alueelle. Kuva: Krista Heikkilä

Kuva: Krista Heikkilä

Kumpikin hakee jo hyvin mukavasti oikeaan suuntaan. Kuva: Krista Heikkilä

Kuva: Krista Heikkilä

No, miten meillä meni? Ihmisillä ihan hyvin, hevosella ei niinkään. Ensimmäisenä päivänä kun saavuttiin paikalle, purettiin Selma pikaisesti trailerista ja tuuppasin sen tarhaan jossa oli polveen asti tuoretta ruohoa. Se hirnui ja sille vastattiin, kavereita oli ympärillä ja se oli ollut samassa tarhassa keväällä ilman ongelmaa. Tumppasin sille ötökkäloimen päälle ja lähdettiin luennolle. Joka välissä käytiin katsomassa että se on vielä paikallaan. Se käveli joka kerta johonkin suuntaan kun ajoimme ohi tai muuten kurkkasimme nurkan takaa.

Kun sitten hain sen varustettavaksi demoon, Selma oli loimen alla aivan hikimärkä ja tarhassa oli aikamoinen kavioura. Selma oli myös pinkeä jännityksestä. Mira verkkasi sen ulkokentällä ja pian piti mennä maneesiin. Jossa se jatkoi pinkeilyä. Urheana ja nöyränä se kuitenkin suoritti annetut tehtävät parhaan kykynsä mukaan, mutta Miraa häiritsi se, ettei tamma ollut oma itsensä. Koko viikonlopun mäellä kävi onneksi navakka tuuli, joten päätin pitää Selman ilman loimea.

Myöhemmin kun palloilimme kaupoilla sain puhelun, että Selma oli tullut tarhasta läpi ja se oli laitettu toiseen tarhaan. Ja kun palasimme Iisalmen keikalta, oli Selma jo laitettu talliin. Ensin olin kauhuissani kun ajattelin kuinka se on varmasti jo aloittanut hinkkaamaan itseään, mutta yllätyksekseni se seisoi karsinassaan aivan rauhassa ja rentona syöden heinää. Niinpä jätin sen yöksi sinne.

Kakkospäivän demoon valmistautumassa.

Aamulla tallissa odotti edelleen rauhallinen tamma, eikä hankaamista ollut tapahtunut juuri yhtään. Hieman kaulan puolesta välistä oli jouhet mutkalla. Mutta kun laitoin sen ensimmäisten joukossa tarhaan, se hätääntyi taas ja alkoi tutista. Se pingisti mahansakin tiukalle ja tärisi kauttaaltaan. Ei se hionnut sentään, tuijotti vain kaukana näkyviä nukkuvia hevosia ja tutisi. Se ei ole viimeaikoina enää tutissut kuljetuksissa eikä mitään. En edes muista milloin viimeksi. Jäin seuraamaan sen tilaa ja vartin päästä sydän jätti pari lyöntiä väliin. Se potki taas mahaansa. Juuri samalla ilmeellä kuin ähkyn aikaan. Pari-kolme potkua etusella rintaan. Kuitenkin se oli syönyt, juonut ja kakannut ja söi, joi ja kakkasi edelleen. Päättelin, että se oli tutinakrampillaan saanut mahansakin kramppiin. Tutina alkoi pikkuhiljaa kuitenkin hellittää kun tarhakaverit aidan takana alkoivat rennosti rouskuttaa heiniään. Ja pian Selmakin söi suht normaalin näköisenä. Lähdin huolesta surkeana asunnolle jossa kerroin nämä asiat Miralle.

Päivän edetessä kävin katselemassa Selmaa tietenkin hartaammin ja se oli jo ihan iloinen itsensä kun kaverit vetivät siestaa ja relasivat muuten vain siinä vieressä. Heinääkin meni kivasti ja kun hain varustettavaksi se joi melkein 15 l vettä. Ämpäri oli kyllä tarjolla tarhan sisäpuolellakin, mutta ilmeisesti jano iski vasta juuri sitten... Verkassa se tuntui Mirasta todella hyvältä.

Oli aika hulppeat puitteet!

Maneesissa Selma taas jännittyi, eikä se Miran mielestä ollut normaali koko aikana. Teki taas pyydetyt asiat, muttei ollut oma itsensä. Ulkopuoliset sanoivat että se meni hyvin ja oli kehittynyt, mutta me olimme ymmärrettävästi sekä turhautuneita että huolissamme. Demon jälkeen laskin pikaisesti päässäni, että se stressaa ja jännittää nyt tavanomaista enemmän, koska se on mahasta kipeä. Joko sitä hiekkaa tai vatsahaava. Enkä yllättyisi vaikka olisi molemmat. Kotona se pitää tuskat piilossa koska on tuttu ympäristö ja kisoissakin mennyt kivasti koska meistä jompi kumpi on kokoajan sen vierellä. Mutta tuonne "hylkäsimme" sen, joten se ahdistui stressiin asti. Eikö olekin hyvä kotidiagnoosi? Siinä ja silloin tein päätöksen, että ensiviikonlopun 2-tason koulukisat jäävät nyt väliin ja varataan klinikalle aika sekä hiekkakuvaukseen että mahalaukun tähystykseen. Rahanmenoa ei voi estää. Aika saatiin jo ensi viikon tiistaille ja tuonne samalle tontille. Kauhulla odotan.

Sponsorihuopa. ;)

Tällä hetkellä Selma voi ihan hyvin, Mustille piti palatessa vähän kiukutella. Sillä on myös joku nirhauma tai rivi vasemman takajalan vuohisessa, mikä vaikuttaa liikkeeseen. Jotenkin hassua että minulla oli joskus ruuna 13 vuotta ilman minkäänlaisia ongelmia, jos ei yhtä tikkausta lasketa. Hohhoijaa.

Lisään myöhemmin videoita demoista.

Jokatapauksessa Mira sai taas paljon vinkkejä ja keinoja parantaa ratsastustaan ja kunhan Selma saadaan kuntoon, on treeneissä taas uutta pontta!

Suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi -luennolla

Lauantaina keräsimme auton täyteen paikkakunnan (ja naapurikunnan) aktiiviharrastajia ja suuntasimme Joensuuhun Suomenhevosliiton järjestämälle kurssille jonka aiheena oli suomenhevosen kouluttaminen ratsuksi. Luennoimassa oli ratsastuksenohjaaja, kasvatustieteiden kandidaatti Anna Kilpeläinen Oulusta. Hän tekee paljon yhteistyötä mm. Tuire Kaimion ja ranskalaisen eversti Christian Carden kanssa. Kuvia demoratsastuksista löytyy liiton Facebook -sivuilta. Saimme kurssilta paperinivaskan jossa oli Annan diaesitys printattuna ja käytän sitä tässä muistiapuna.

Aluksi Anna listasi suomenhevosen erityispiirteitä jotka täytyy ottaa koulutuksessa huomioon. Etupainoisuus on yksi tyypillisemmistä (vetohevosen jalostuksesta johtuvista) piirteistä ja tämä tuo haasteita etuosan kannatteluun. Sivuttaistasapainon hallinta on myös monelle suomenhevoselle haastavaa ja tämä johtaa usein "alta kipittämiseen". Suomenhevosilla askellajien laatu vaihtelee suuresti: tahtiongelmat, ponnistuksen ja kantovoiman puute on hyvin tyypillistä. Rakenteessa on valtava vaihtelu. Suokeilla on myös vetohistoriasta johtuen voimakas vastarefleksi joka tarkoittaa että ne painautuvat painetta vastaan säilyttääkseen tasapainonsa (painaa ohjille, kulkee lapa edellä jne). Rodun tyypillinen pakoreaktio poukkoilun ja pystyyn nousemisen sijaan on se, että ensin käytös muuttuu vaisuksi ja sisäänpäin kääntyneeksi ja sitten juostaan ja lujaa. Rotu on Annan mielestä kuitenkin ihana ja yhteistyöhaluinen ja hän nauttii suuresti suokkien kanssa toimimisesta.

Hevosen oppimisesta

Seuraavaksi kävimme teoriassa läpi hevosen oppimisen edellytyksiä ja tärkeimpänä tässä tuli esille se, että hevosen on oltava stressitön ja rauhallinen kun uutta asiaa opetetaan. Tähän puolestaan vaikuttaa kaikki käsittelystä talliolosuhteisiin ja terveydentilaan. Anna painotti, että kaikki tilanteet hevosen kanssa ovat oppimistilanteita ja jokaikinen käsittelijä on tahtomattaankin hevosen kouluttaja. Hevosen käytös muokkautuu sen mukaan onko tilanne/tapahtuma sille palkitseva (hevonen alkaa toistaa tätä toimintamallia), neutraali vai rankaiseva (johtaa välttelyyn). Ja nämä kaikki voivat tulla esiin tilanteessa kuin tilanteessa: huolimattomalta taluttajalta ruohoa syömään päässyt hevonen saa palkinnon narun nykäisemisestä taluttajansa kädestä tai pohkeenväistöä nuorelle hevoselle opettava ratsastaja ei lakkaa missään välissä kaivamasta pohkeella kylkeä ja hevonen kokee sen epämiellyttävänä - kokee tilanteen rankaisevana ja lakkaa väistämästä. 8 toistoa on opittu - 20 toistoa on pitkäaikaisessa muistissa. Älä harjoittele ja toista virheitä, painotti Anna. Hän suositteli lukemaan seuraavia englanninkielisiä kirjoja hevosen käyttäytymisestä mikäli se kiinnostaa: George H. Waring: Horse Behavior, Sue McDonnell: The Equid Ethogram A Practical Field Guide to Horse Behavior ja  Paul McGreevy: Equine Behavior A Guide for Veterinarians and Equine Scientists.

Kouluttamisessa on paljon huomioonotettavia asioita. Asian kuin asian opettamisessa voidaan käyttää negatiivista vahvistetta (paine ja myötääminen), rangaistusta tai positiivista vahvistetta (ruokapalkinto). Negatiivinen vahviste on tärkein, yleisin ja monikäyttöisin. Oikeasta toiminnasta seuraa paineen myötäys, väärästä ei seuraa muutosta. Ongelma ja tarkkuuden paikka tässä on se, että myös tahattomat paineen myötäämiset toimivat samalla lailla palkintona.

Hyvin ajoitetulla rankaisulla voidaan saada hevonen vähentämään ei-toivottua toimintamallia, mutta rankaisu ei opeta hevoselle mitä sen tulisi tehdä. Riskinä on myös rauhallisen, stressittömän ja rennon hevosen muuttuminen jännittyneeksi jne. Lisäksi ei voi olla varma, että hevonen yhdistää rankaisun tarkoitettuun asiaan. Tehokkaampaa on pyytää rankaisun sijaan hevoselta jotain minkä se hyvin osaa ja varsinkin selvittää mistä käytös johtuu ja poistaa syy.

Ruokapalkinto on nopein tapa saada hevonen oppimaan, mutta siinä on riskinsä. Kaikki palkitsemishetkellä läsnäoleva käytös saattaa lisääntyä voimakkaasti. Täytyy myös perehtyä menetelmiin joilla hevonen yhdistää palkinnon juuri haluttuun toimintaan eikä opi uhkailemaan ja kerjäämään. Pelkäävää hevosta ei pidä palkita, sillä se saattaa lisätä pelkoa. Hevosen koulutuksesta kiinnostuneiden kannattaa Annan mielestä lukea Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirja ja Andrew McLeonin julkaisut.

Tavoitteena rento ratsu

Tavoitteena aina koulutuksessa olisi rauhallinen (= rento, tyyni, levollinen, kuuliainen, pehmeä, vapautunut, avoin, luottavainen, avuilla, kuulolla), mutta aktiivinen ratsu. Suomenhevosen kohdalla rauhallisuuden esteenä on huono tasapaino. Suokilla tasapainon menetys vinouteen tai etupainoisuuteen kiihdyttää tahtia josta etupainoisuus lisääntyy, vinous pahenee, tuntuma kovenee, epävarmuus kasvaa, vauhti kiihtyy entisestään...

Tahti ja tasapaino ovat sama asia. Jos hevonen käyttää liikkeen tuottamiseen ensisijaisesti painoaan, menee painopiste eteen ja loput hevosesta vyöryy perässä. Takaosa täytyisi saada aktiiviseksi säilyttäen samalla tukilihasten tuen ja kehon kannattelun. Kun tämä onnistuu, löytyy tahti ja tasapainoinen liike, hevonen on kevyt kädelle ja vaivaton ohjata. Suomenhevosen kanssa on harjoiteltava paljon tukilihasten käyttöä (ehkä myös ratsastajan olisi hyvä harjoitella omien tukilihastensa käyttöä.. ;) ) jotta saadaan pysyvä ja vakaa tahti.

Aktiivisuus on eri asia kuin vauhti. Aktiivisuus on hevosen valpasta yritteliäisyyttä,, sinnikästä eteenpäinpyrkimystä, eloisuutta. Annan mottona on "Hidas, mutta aktiivinen". Ratsastusharjoituksissa tahti ja aktiivisuus käyvät vuoropuhelua kunnes hevonen on tarpeeksi voimakas hallitakseen molemmat yhtäaikaa.

Suoruus on  välttämätöntä, että kehon kaikki osat toimisivat tasapuolisesti. Vinous on viimeisimpien tutkimusten mukaan aivoperäistä ja verrattavissa ihmisten oikea- ja vasenkätisyyteen. 80% hevosista tukee tasapainoaan eniten oikeaan etujalkaan ja loput 20% vasempaan. Suokeilla vinous on yleensä varsin voimakasta (esimerkiksi oikeaan kierrokseen ympyrä tuntuu pienentyvän ja vasempaan se tahtomattaan suurenee) ja etupainoisuus pahentaa asiaa. Etuosan leveä rakenne voi vaikeuttaa painopisteen pitämistä keskellä, paino saattaa horjahdella puolelta toiselle. Kiirehtiminen ja hätäily pahentaa vinoutta kun taas hyvä aktiivisuus, tahti ja tasapaino helpottaa suoristamisessa.

Tuntuma tulee aina kouluttaa hevoselle, se ei osaa sitä luonnostaan. Sen tulee aina olla kevyt ja vakaa, raskas tuntuma sotkee hevosen kyvyn kannatella itseään ja aiheuttaa tyyneysongelmia. Toisen puolen kova tuntuma kertoo kehon vinoudesta ja etupainoisuudesta, molemmin puolin kova etupainoisuudesta, etuosan kannattelun heikkoudesta ja takaosan kantovoiman heikkoudesta. Tuntuma on jäykkä jos hevosen niska ja leuka jännittää. Tällöin hevonen koulutetaan rentoutumaan pyynnöstä. Anna painotti, että "kaula kaarelle"-ajatus ei tarkoita mitä tahansa kaareutumista. Asiaa selventääkseen hän neuvoi jokaista kokeilemaan mitä eroa omassa niskassa tapahtuu jos ojennat niskaa suoraan ylös takaraivosta lähtien tai jos painat leuan rintaan. Ensimmäinen on se mitä hevoselta halutaan: sen täytyy kurottaa kaulallaan kohti tuntumaa jolloin liike lähtee koko selkärangasta ja vaatii ensin aktiivista takaosaa. Turvan laittaminen ryntäisiin on eri asia eikä se kehitä hevosen tukilihaksia. Nyrkkisäännöksi Anna sanoi, että opetetaan ensin kehon tasapainoa, vasta sitten kaulan ja pään asentoa. Hevosen on myös tärkeää oppia itse kannattelemaan kaulaa ja päätä rintakehänsä lisäksi.

Kaikki edellä mainittu valmistelee kokoamiseen ja kokoamista näin ollen harjoitellaan alusta saakka, jokainen suokki omalla tasollaan.

 Esimerkiksi notkeudesta Anna halusi näyttää tämän videopätkän Sergei Filatovin (olympiavoittaja v. 1960) ratsastuksesta:

Demot

Demoratsukot käytiin läpi Joensuun ratsastusopiston maneesilla. Jokainen ratsukko sai 45 min yksityisopetusta Annalta. Ensimäinen ratsu oli 4-vuotias ruuna jonka kanssa Anna halusi korjata virkkuukoukkumaisen kaulan asennon ja passimaisen käynnin. Hän kehoitti ratsastajaa viemään nyrkkejään eteenpäin jolloin ohja pitenee. Käynnissä Anna kuvaili hevosen kaulan olevan kuin tyhjä ilmapallo joka vain lörppäilee puolelta toiselle. Totuttua pidemmällä ohjalla, mutta kuitenkin tuntumalla hän kehoitti ratsastajaa lisäämään aktiivisuutta (mutta samalla aina rauhoittamaan kiihtyvää kipitystä) jolloin ratsastaja ikäänkuin "pumppaa ilmaa" takapään avulla sinne kaulaan. Ja niin vain kävi, että taitava ratsastaja sai nuoren ruunan kurottamaan kohti tuntumaa ja käynti muuttui huomattavasti paremmaksi. Tietenkin onnistuneet pätkät olivat lyhyitä, mutta eron huomasi selvästi ja harjoitellen hevonen vahvistuu ja pätkät pidentyvät. Anna muistutti ratsastajaa välttämään taakse suuntautuvaa tuntumaa joka lyhentää hevosen kaulaa (vaikka se kaula olisikin kaarella..) ja antamaan ohjalla hevoselle tilaa kurkottaa kohti tuntumaa. Ja kun se kurkottaa voi taas haastaa ja pidentää ohjaa - kurkottaako vielä 5 cm lisää? Pitkä vahva, itse kannateltu kaula. Kaulan kannattelemiseen tarvitaan tukilihaksia ja tällä harjoituksella ne kehittyvät.

Seuraava oli 5-vuotias ori jolla oli kevättä rinnassa ja hieman keskittymisvaikeuksia ulkona hirnuvan tamman takia. Tämän kanssa kiinnitettiin huomiota vinouden suoristamiseen ja asettamiseen. Anna antoi tässä taas meille harjoituksen omaa niskaa käyttäen, jotta huomaamme mikä ero on jos kallistamme päätä esimerkiksi oikealle (asetus oikeaan) niin että työnnämme vasenta korvaa ylös tai jos painamme oikean korvan olkaa kohti. Ensimmäinen on se mitä hevoselta halutaan, taas se kurottaminen, ei painaminen. Aivan eri lihakset käytössä. Hyviä pätkiä oriinkin kanssa saatiin aikaan, kun se malttoi välillä rauhoittua.

Viimeinen oli 11-vuotias tamma jolta ei alkuun tuntunut löytyvän muuta puhdasta askellajia kuin ravi. Anna kommentoi tamman olevan hyvin voimaton ja siksi käynti oli passimaista. Myös ratsastajan asentoon hän puuttui paljon ja selitti, että notkoselkäinen takanojassa istuva ratsastaja lisää hevosen etupainoisuutta. Kun hän sai hyvillä mielikuvaharjoituksilla ratsastajan asennon korjattua, hevosen liikekin muuttui huomattavan paljon paremmaksi. Samaa aktivointi ja tahdinsäilytys harjoitusta Anna teetti heilläkin ja tämäkin hevonen saatiin hetkittäin hienosti kurkottamaan tuntumaa kohti. Lopuksi hän näytti oikean asettumisen: molemmat korvat samalla tasolla, pää ei saa olla kallellaan asettumisessa. Tätä voi opettaa hevoselle maasta käsinkin taivuttamalla käsillä hevosen päätä haluttuun suuntaan.

Lopuksi Anna vielä näytti kapsonin sovituksen ja neuvoi juoksuttamaan hevosia mieluummin kapsonilla kuin suoraan kuolaimesta tai leuan alla olevasta renksusta. Hän perusteli tätä sillä, että jos mietimme kuinka haluamme hevosen kääntävän päätään taivutettuna ja sitten mietimme johtaako leuan alta vetäminen vai nenän päältä vetäminen paremmin tähän lopputulokseen, niin tottakai nenän päältä. Leuan alta vetäessä hevonen kallista korvansa ulos ja turpansa sisään eikä asettuminen tapahdu oikein.

Kurssi oli hyvin antoisa ja Anna on todella ihana opettaja: positiivinen, tarkka, ehdoton ja äärimmäisen rauhallinen. Hirveä kyty tuli saada Selma vietyä hänen luokseen ja kuulla mitä hän näkee sen liikkeessä. Ja saada ehkä Anna sinne satulaankin! Noh jotain on jo vähän viritteilläkin, katsotaan mitä tuleva tuo tullessaan. :)

Ratsastuksen sietämätön keveys

Olen nyt kahdesti itse päässyt kunnolla ratsastamaan Selmalla muuton jälkeen, ja molemmilla kerroilla ollaan menty kentällä. Muuttoiltana kävin kyllä pikaisesti siellä pyörähtämässä ja lähinnä mentiin askellajit läpi, mutta en laske sitä varsinaiseksi ratsastuskerraksi.

Kun Selma on rento ja rauhallinen, se on äärimmäisen miellyttämisenhaluinen, herkkä, keskittynyt, nopea reagoimaan apuihin ja se on kokoajan tilanteen päällä niin sanotusti. Kaikin puolin siis äärimmäisen nautinnollinen ratsastettava. Mutta se onkin sitten harvinaista herkkua se rentous ja rauhallisuus... Kentän kulmat voivat olla sen mielestä niin jännittäviä, ettei se pysty totaalisesti keskittymään tehtävään. Tai vieras ratsukko, kovaääninen valmentaja, tötterö uudessa paikassa, maapuomi, orava puussa, joku kävelee jossain näkökentän rajalla - lista on loputon. Balanssi herpaantuu siis tällä tammalla aika heposti, vaikka ikää on jo 9 vuotta. Johtuuko se sitten siitä, että se on usein ollut lauman johtaja eri kokoonpanoissa ja on siksi "aina valppaana" vai mistäpä lie?

Toisaalta se on kuitenkin niin työmotivoitunut, että se suorittaa tehtävän kellon tarkasti myös ollessaan huolestunut, mutta tuntuma ja muoto häviävät. Jos nyt esimerkiksi otetaan tehtävä jota tänään tein: pitkällä sivulla ravattiin ja se oli jännittynyt. Tahti oli tasainen, ravi ok, mutta selkä alhaalla ja pää ylhäällä se pyöritteli silmiään ja korviaan. Kulmaan se ei suostunut menemään, tein siihen voltin ja siinä voltin kaarella joka tuli kentän keskustaan päin Selma äkkiä asettui, taipui, nosti selän ylös, tukeutui ohjaan ja polki hyvin alleen. Mutta kun taas tultiin kulmaan, niin vips! selkä alas, pää ylös ja kulman kohdalla mutka sisään. Tein useamman voltin tässä jotta se menisi kulmaan, mutta siitä tuli noidankehä jossa tamma vain jännittyi enemmän ja enemmän. Niinpä kun volttia oltiin tahkottu kolmesti peräkkäin, jatkoin lyhyelle sivulle tamma edelleen jännittyneenä, tein pelkällä istunnalla pysähdyksen ja siitä peruutuksen kautta suoraan raville. Kaikki nämä siirtymät se suorittaa jännittyneenäkin todella tarkasti ja pienillä avuilla. Mutta kaunista katseltavaa se ei varmasti ole.

Ammattiratsastajat, kuten valmentajani, Selmaa ratsuttanut ratsastuksenohjaaja ja niissä ainoissa aluekisoissa ratsastanut lainakuski saavat toki Selman haluttuun muotoon ihan missä tilanteessa tahansa, mutta minä en. Selma vaatii tasaisen käden (jota olen itselleni treenannut ja melko hyvin siihen päässytkin) sekä aktiivisen pohkeen. Siinä tulee minun ongelmani vastaan. Olen 180 cm pitkä ja Selma on 159 cm (5-vuotiaana mitattu) korkea, joten jalkani roikkuvat sen verran alhaalla, että pohkeen käyttö oikeassa paikassa tuottaa minulle aina päänvaivaa. Samoin tuntuu, että minulla on jokin katkos aivoissa, sillä ulkopohkeeni on kuin irrallinen raaja, enkä todellakaan tiedosta sen olemassa oloa lainkaan. Kun valmentajani kysyy "Missä sun ulkopohje on?" täytyy ihan katsoa, että joo-o, siinä se roikkuu. Pitäisiköhän sillä tehdä jotain..?

Tuntumaan saan pidettyä tasaisena, mutta jostain syystä vasen nyrkki haluaa nousta ylemmäs kuin oikea ja mikäli Selma ei asetu helpolla, alan vetää sisäkättä harjan yli toiselle puolelle, joka on raivostuttava tapa. Kuten tänäänkin, tunnin lopussa - laukkojen jälkeen, Selma rentoutuu ja alkaa toimia jopa minun avuillani. Ainakin kaarevilla urilla. ;) Suoralla uralla en saa sitä pysymään pyöreänä kuin taivutuksissa, väistöissä tai liioitellusti asetettuna (siis niinä hetkinä kun se on rento ja rauhallinen). Huoh, kyllä sitä välillä tuntee itsensä niin huonoksi. Mutta toisaalta ne pienet väläykset, kun yksinkin ilman opettajaa tai valmentajaa saan sen keskittymään ja olemaan läsnä hetkessä, saavat suuren riemun ja onnen aikaan. Tänään kävi juuri näin.

Koska Selma on kiireinen hössö siitä hetkestä lähtien kun selkään noustaan, täytyy alkukäyntien jälkeen tehdä aika pitkään käyntityötä, jotta se rauhottuisi. Paljon pysähdyksiä, nopeassa tempossa vaihtuvia tehtäviä, väistöjä, voltteja, peruutuksia.. Kunnes se alkaa kuunnella. Sitten olen ottanut ravia hetken aikaa. Ympyröitä, pohkeenväistöä, takaosaa sisään pitkällä sivulla, seis - rivakka peruutus 5 askelta ja NOPEASTI raviin, sekä ravi-seis-ravi. Toistoja en tee yleensä kuin 3-4, mikä on varmasti liian vähän, sillä valmennuksissa tuntuu, että toistoja tehdään ainakin tuplat ja itselläni meinaa kunto loppua! Sitten otan laukkatehtäviä. Toistaiseksi laukkaan Selmalla vieläkin, kun varsomiseen on 3 kk. Pian alan tehdä vain nostoja, enkä laukkaa enää ympyröitä tai kenttää ympäri. Mutta toistaiseksi Selma itse tarjoilee laukkaa jo kun sisäpohkeella koittaa käynnissä taivuttaa, joten olen päätellyt, ettei se pahalta tunnu. Ja tottakai jos laukka muuttuu voimattomaksi tai se pudottaa raville, jätän tehtävän siihen.

Selma rakastaa laukassakin vaihtelevia tehtäviä. Olemme tähän asti tehneet tuota peruutusharjoitusta raviin siirtymällä, mutta perjantaina halusin kokeilla osaisiko nokkela tammani minun avuilla nostaa peruutuksesta suoraan laukan. Käynnistähän se nostaa aivan rutiinilla. Ensimmäinen yritys jäi huonoksi, koska se yllättyi laukka-avusta, eikä oikein ollut varma, että ihanko todella laukalle nyt tästä. Mutta jo toisella kerralla se ponkaisi hienosti noston ylöspäin, mitä tehtävällä on ravissakin haettu (voimaa takaosaan) ja voi sitä onnea, kun kehuin sitä ääneen. Toinen ihan itse osasi! Niin oli mielissään hupsu. Molempiin suuntiin tein kolme tällaista peruutus-laukannostoa ja ne onnistui aivan ihmeellisen hyvin. Tänään sitten vitsillä kokeilin vasempaan nostaa suoraan pysähdyksestä. En todellakaan uskonut, että se nostaisi ilman ravi tai käyntiaskelia, mutta Selmapa yllätti ja nosti molempiin suuntiin aivan säntillisesti. En pyytänyt moista hullutusta kuin kerran kumpaankin suuntaan. Tiedän, että Selma nauttii tuollaisista ajatustehtävistä ja minusta on välillä hauska "leikkiä", vaikka tiedänkin, ettei niistä koulutuksellisesti ole mitään hyötyä. Testailenpahan, että tamma on menossa mukana, ja onhan se!

Laukkojen jälkeen Selma onkin sitten jo aivan eri hevonen, ravissakin löytyy rauha ja rentous eri tavalla ja letkeyttä tulee liikkeeseen lisää. Sitten se alkaa päristellä ja tulee alas tuntumalle pysyvämmin. Olen alkanut jumiutua tähän kaavaan, millä tiedän Selman tulevan kuulolle. Täytyisi keksiä uusia tehtäviä. Mutta toisaalta nyt kun eletään tätä odottamisen loppua, niin ratsastan lähinnä koulutustasoa ylläpitävästi, enkä hirveästi mieti lihaksiston kehittämistä tai muodon parantamista. Ne ovat sitten ensi kesän juttuja.

Selma alkaa olla jo kotiutunut tai ainakin tyytynyt kohtaloonsa, eikä se enää iltaruokien aikaan seiso karsinassaan tuijottaen oveaan "No niin, nyt voidaan jo lähteä kotiin"-ilmeellä. Maha sillä toimii melko hyvin, hieman normaalia löysempää on tavara välillä, mutta nyt se jo syö aamupöperönsäkin melkein kokonaan. Tosin aamuruuasta on Greenline nyt puolitettu 0,5 litrasta pariin desiin siihen saakka, kunnes kuppi on syöty tyhjäksi.

Jospa sitä jo ensiviikolla päästäisiin maastoilemaan! Koitan jossain vaiheessa saada jonkun kuvaamaan ja ehkäpä jopa videoimaan ratsastustani. :)

Selman pitkä ja avo runko kätkee varsamahan vieläkin aika hyvin.