Maneesittomat treenaa taas (Video)

Koska on syksy ja trendinä tuntuu olevan kaikenlaiset räkätaudit ja virukset, ajattelin liittyä joukkoon iloiseen. Ajankohdaksi valitsin viikon jolloin töihin kävi kutsu, tottakai. Onneksi tämä lenssu käsittää lähinnä käheän kurkun, ärtyneen nielun, vuotavan nenän ja lämmön nousun vain yhtenä päivänä. Joten ei hätää, töissä ja firman muissa riennoissa sain riennettyä aivan kelvollisesti. Mutta siihen se energia sitten riittikin. Positiivisenä ajattelijana totesin, että onpa hyvä jotta Selma sairasti viruksen. Voin nyt jälkitautien pelossa hyvällä omalla tunnolla jättää sen liikuttamatta ja kaivautua itse viltin alle. Mutta koska kohtalottaret taisivat kuulla ajatukseni siitä ettei Selman sykkeitä tarvitsisi nostaa, lähtivät hevoset omille teilleen 23. pv hetkellä kun kukaan meistä ei ollut maisemissa. Kun minut hälyytettiin hätiin, oli hevoset jo lassottu talliin ohikulkumatkalla olleen laseroija-Miian toimesta. Kiitokset hänelle! Tallissa odottikin sitten loimiensa alla vaahdossa olevia kaviokkaita. Että sykkeet oli tosiaankin vedetty anaerobiselle tasolle. Prkl. Noh, ilahdutti huomata, että Selma oli kaikkein vähiten hiessä, vaikka sillä on paksuin karva ja 100 g toppasadeloimi (muilla oli fleecevuoriset sadeloimet). Ilmeisesti tällä hetkellä tallin kovakuntoisin kanttura. ;)

Tällä viikolla Mirakin on päässyt tuuppaamaan koulua melkolailla normaaliin malliin. Viime aikojen teemana on ollut siirtymät (lähinnä käynti-seis-käynti, ravi-seis-ravi ja laukka-seis-laukka). Kelit ei suosi. Pohja on ollut ja tulee olemaan huono kunnes oikea talvi tulee. Mira ratsasti ilman minun valvovaa (hehhee) katsetta keskiviikkona ja Selma oli ollut aivan kamala. Lähinnä ei kuulolla ollenkaan. Odotukset eivät tälle päivälle olleet sitten kovin kummoiset. Valokin on suhteellinen käsite tähän aikaan vuodesta, mutta silläkin uhalla päätin kuvata pitkästä aikaa treenejä.

Pohja on huikea. Pehmeää liettyvää hiekkaa, jonka päällä 15 cm nuoskalunta.

Mira meni enimmäkseen isoa kahdeksikkoa, jonka keskellä tuli pysähdys. Pyrkimyksenä oli kokoajan terävöittää Selmaa niin, että se reagoisi enemmän ja enemmän istunnalla pidättämiseen ja ohjaa ei tarvitsisi juuri käyttää. Tavoite täyttyi hienosti. Pysähdykset olivat kyllä hieman etupainoisia, mutta se reagoi säpäkästi ja lopulta ei todellakaan ohjaa tarvinnut käyttää juuri lainkaan. Ilo oli seurata puhtaasti ja innoissaan liikkuvaa hevosta, joka ei ollut vino. Pohjasta se on kyllä tarkka ja alkaa helposti tahdittamaan möykkyläisimmissä kohdissa, mutta täytyy ottaa ilo irti nyt kun se ei ole mistään kipeä (urheilijan lihasjumeja ei lasketa tässä kohtaa).

Jumpaamista alkuraveissa avoa tapaillen.

Saikun aikaan voima ja tasapaino ovat taas rupsahtaneet. Se on jännä jotenkin näiden kanssa, että rakennat saikkujen välissä aina uudestaan nollasta voimaa ja parannat tasapainoa ja juuri kun hevonen alkaa päästä kuosiin, tulee uusi saikku. Ja taas aloitat nollasta. Kerrassaan hieno harrastus. Etenkin ratsuhevosen kohdalla kun rahakkaista palkinnoista voi vain haaveilla. Harmi vain kun on niin vajaa päästään että jatkaa tätä eikä siirry vaikkapa pitsin nypläykseen.

Keskellä seis. 

Nooh, näillä pohjilla kun treenaa niin kohta on voimaa ja tasapainoa! Yllättävän hyvin Selma puksutti reippaasti loppuun asti, vaikka varmasti oli raskas alusta. Ja voi pojat, sitten kun kisoissa pääsee maneesiin, niin sitähän lähtee hevonen varmaan lentoon!

Selma kuulolla. Hei, hänen korkeudelleen on kasvamassa otsatukka takaisin! :D 

Laukka pyöri onneksi taas molempiin suuntiin normaalisti. Mira pystyi jopa treenaamaan laukan lyhentämistä ja sain sitä videollekin talteen. Muutama askel kerrallaan, aivan tarpeeksi rankkaa jo tuo harjoituslaukkakin nyt.

VIDEO jossa ravia ja laukkaa.

Välikäynti.

Se on kyllä hieno homma, että juuri silloin kun odotukset treenistä ovat todella huonot, hevonen yllättääkin täysin. Selma oli koko ajan kuulolla, ei vängännyt vastaan, liikkui kivasti. Toki se kuumui laukasta, niin kuin aina ja sen jälkeen ravin tahti saattoi olla hukassa sen odottaessa uutta laukkakäskyä ja tällaista perusvouhotusta oli ilmassa, mikä nyt vain kuuluu pakettiin. Ilahduttava valonpilkahdus muuten niin pysähtyneessä treenitilanteessa. Ei oikein osaa suunnitella tai laittaa tähtäintä minnekään tällä hetkellä. Ei voi tietää millainen kenttä on seuraavalla kerralla jne. Maastossa nyt voi jotakin treenata, mutta jos kisoihin vielä haaveilee lähtevänsä, olisi ihan kiva saada rata harjoiteltua myös... Niinpä sitä vain ollaan ja möllötetään, päivä kerrallaan.

Ennen omaa sairastumistani ennätin ajaa reellä pari kertaa. Saa nähdä riittääkö lumet huomenna käydä kokeilemassa vielä. Sitten ne taitaa sulaa pois.

Selma ja taikaviitta 19.11.

Lunta palloon

Selma on pidellyt virusarteriittiaan leppoisasti. Se lomaili totaalisesti kuusi päivää, jolloin mittattiin aamulämmöt ja seurattiin takajalkojen turvotusta. Kuumetta ei tullut minään päivänä ja neljäntenä päivänä turvotus oli hävinnyt. Lunta tuprautti ensimmäisen kerran viime viikolla, välillä se suli ja sitten sitä tuli viikonloppuna eiliseen asti sellaiset 20 cm. Koska en halua pitää "turhaa" seisomista liikaa yllä, arvelin siirtyä kävelyliikutukseen kun oireet näkyvästi helpottuivat ja Selma oli pirteä. Kesäkengät saatiin irti. Niinpä kaivelin reen esiin heti kun maa oli valkea ja suuntasin hyvässä seurassa saareen, jossa hevoset olivat evakossa sotaharjoitusten ajan kesällä. Reen jalaksista lähti ruosteet ja Selma oli oikein iloinen ja virkku,

Pääsimme liikkeelle vasta kolmen aikaan, joten hämärässä ja lumituiskussa tämänkin tasoinen otos kännykkäkameralla on suuri ihme! :D Tulipahan käytyä sänkipellollakin tälle vuodelle. Totuuden nimissä täytyy myöntää, että Selma ei ollut aivan samaa mieltä käyntilenkistä ja osan matkaa menimme hölkkää pellolla. Annoin mennä kun halusi. Samalla näin, että liike oli puhdasta, joten kaatumisjumi on tainnut jo helpottaa kankussa. Tänä vuonna rekiajot on aloitettava erityisen varoen, koska Selma ei päässyt lanaamaan koko kesänä kenttää, joten lavat eivät ole tottuneet länkien paineeseen. On päivän selvää, että ensimmäisen ajon jälkeen, olipa se kuinka lyhyt tahansa, ovat lavat sen verran hellät, ettei kannata heti parin päivän päästä ajaa uudelleen. Koska nyt on tällainen puolisaikkuviikko vielä menneillään, kävelytän Selmaa joka toinen päivä tunnista puoleentoista noita normaaleja mäkimaastoja. Maanantai oli vapaa ja eilen kävin sitten käyntilenkin (tällä kertaa ihan puhtaasti ilman ravia) ratsastamalla.

Meneekö siellä ilves... Ei, kyllä se oli teeri,

Teimme reilun tunnin mittaisen hanki- ja mäkitreeniyhdistelmän sitten sattuneesta syystä. ;) Selma oli paljain jaloin vielä tämän lenkin, yhteensä neljä päivää se olikin ilman kenkiä. Kengitys tapahtui eilen ja alle tuli taas kuuden hokin ravikengät tilsakumeilla. Aika hyvin piti kaviot paljaanakin, kun maa ei ennättänyt routia ollenkaan vaan se on pehmeää hiekkaa tuolla alla. Nyt on tosin kentän suhteen vähän hakusessa, mitä sille pitäisi tehdä.. Tamppaaminen olisi paras vaihtoehto, mutta tällaisella kapasiteetilla (2 ratsukkoa menee siellä ehkä 2 x viikko) se on melkolailla mahdotonta. Kun olisi peltojyrä, niin voisi Selmalla jyrätä lumet tiiviiksi pohjaksi. Mutta mahtaa vielä sulaa nämäkin lumet. Ja sitten sitä onkin liukasta...

Puron solinaa hangen keskellä

Ystäväiseni Sarin neulomat ratsilapaset, joilla tarkeni oikein hyvin mennä yli tunnin käyntiä -2 pakkasasteessa. :)

Jospa sitä taas loppuviikosta pääsisi reellä ajelemaan. Ja pikkuhiljaa palataan muutenkin normaaliin treeniin.

Kapuloita rattaissa

Viime torstai ei tiennyt hyvää. Olin käynyt Selmalla ajamassa normaalin hölkkälenkin ja kaikki meni niin kuin yleensä, eli mainiosti. Aivan viimeisellä kilometrillä kun tultiin jo loppukäyntejä tallille, mentiin pihapiirin läpi (josta aina muulloinkin kyseisellä reitillä mennään). Vanhan, pimeänä olevan talon ohi kulkiessamme ikkunasta heijastui Selma, mikä oli kyseisestä otuksesta sen verran järkyttävää, että se päätti säpsähtää omaa kuvajaistaan. Tämä ei ollut paras peliliike alustalla, joka koostuu tällä hetkellä märästä nurmikosta ja pudonneista lehdistä. Selma liukastui. Takajalat kaatuivat onneksi samaan suuntaan -TUMPS - ja pitkällisen harkinnan jälkeen etujalat myös. Kaatuminen kävi hyvin rauhallisesti ja muistutti muuten piehtarointiin asettumista, paitsi takapää meni ensin ja rivakammin kuin suunnitellussa pötkähtämisessä. Tässä kohtaa jo elämän keskisormeen tottunut hevosenomistaja oli varma, että jalka/lonkka/niska/kylkiluu murtui, jänne venähti ja/tai suoli meni solmuun, mutta hevonen jatkoi loppukäyntejä tapauksen jälkeen ihan neljää jalkaa symmetrisesti käyttäen. Sillä oli luvassa seuraavana päivänä Miran koulutuuppausta, joten arvelin viimeistään sitten käyvän ilmi mihin koski.

Ja koskihan sitä vaikka mihin. Käynti ja ravi oli ok, mutta laukka oli aivan kamalaa. Lavan ja lautasen lihakset olivat (ymmärrettävästi) ottaneet osumaa. Tämän viikon lauantaille aiottu Jauhiaisen Evan estehyppelö alkoi tulla perumislistalle pikkuhiljaa, mutta päätin vielä katsoa ennen lopullista päätöstä. Selma huili viime lauantain ja sunnuntaina se teki tuntsariduunia. Ja Mira kertoi sen olleen edelleenkin kipeä. Kummallista kyllä, kerrankin se ei ole ep, mutta laukka vaan ei pyöri. Eilen minulla oli iltatalli ja menin tallille vasta hieman ennen sitä. Kun otin Selman sisään, hieroin sen ristiselkää tunnustellen ja vertailin lautasten ja lapojen lihaksia normitilaan. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Tässä kohtaa tämä asia olisi ehkä ollut jo parempaan suuntaan ja pienellä kävelykuurilla ohitettu. Mutta sitten tuli toinen asia. Siirsin katseeni takajalkoihin ja ne olivat molemmat aivan pökkelöt.

Laitoin savet yöksi jalkoihin, vaikka epäilykseni kohdistui saman tien virukseen. Tänään minulla oli vuorostaan aamutalli, joten pääsin itse tsekkaamaan tilanteen. Joka oli säilynyt ennallaan. Savien laittelu on aivan turhaa. Lämpöä ei ollut, vielä. Mutta saikkua on tiedossa pari viikkoa ainakin. Perutuksi tuli siis Evan lisäksi Anna Kilpeläisen valmennus, jonka piti olla sunnuntaina Joensuussa. Johan tässä olikin pari kuukautta terveitä päiviä.

Mitä hevosen omistaminen on? (Kuvahaaste)

Sain kuvahaasteen Anulta, kiitos siitä! :)

KUVAHAASTEEN SÄÄNNÖT → Valitse neljä kuvaa, jotka kuvaavat parhaiten sanoja luottamus, onnistuminen,epäonnistuminen sekä todellisuus.

→ Neljän kuvan jälkeen valitse yksi vapaavalintainen kuva sekä valitse siihen kuvaa parhaiten kuvaava sana.

→ Haasta kuvahaasteeseen viisi blogia, joissa bloggaajalla on oma hevonen. Yksinkertaista ja helppoa!

Ja sitten mennään!

Luottamus...

Selma on maailman hyväsydämisin olento ja se aidosti rakastaa lapsia. Olen tuon jalkojenhoitajan hengen velkaa tälle tammalle. Kun tämä punapaitainen esikoiseni oli 3-vuotias, meillä oli mansikkamaa laidunlohkon takana. Kävelimme yhdessä lohkon läpi mansikkamaalle ja aloimme kerätä. Keskittyneenä keräsin marjoja, kunnes havahduin ettei tyttö ollut höpissyt hetkeen mitään. Vilkaisin ympärilleni, eikä lasta näkynyt. Nousin seisomaan ja kauhukseni näin tämän taapertavan laidunlohkon läpi yksin kohti taloa. Laitumella oli Selman lisäksi ruunani Kaurahattu, joka ei voinut sietää lapsia, eikä oikein aikusiakaan laitumella, tarhassa tai karsinassa. Hetki joka piirtyi verkkokalvoilleni tuntui menevän kuin hidastettuna. Tyttö taapertaa autuaan tietämättömänä eteenpäin, ruuna liiskaa korvansa niskaan ja lähtee takaa päin hyökkäykseen kohti lapsen selkää... Ja silloin Selma ravaa väliin, suojaa lastani omalla kropallaan ja purren ajaa ruunan pois. Ja tyttö pääsi onnellisesti langan toiselle puolelle. Selma on useasti tämän jälkeen todistanut minulle, että voin luottaa lapseni sen huomaan. Toki riskit on aina olemassa kun on kyse pienikokoisista ihmisistä ja hevosen näkökentän kuolleista kulmista, joten vahdin ja opastan tietenkin aina vieressä.

Onnistuminen...

Se tunne, kun Selma vilauttaa pienen hetken Miran alla isoa liikettä, ryhdistäytymiskykyään, painon siirtymistä takaosalle.. Ne ovat todellisia onnistumisen hetkiä jotka motivoivat tarpomaan eteenpäin myöhemmin ja uskomaan siihen, että jonakin päivänä se onnistuu pitkiäkin aikoja. Kehitys on ollut kyllä melkoista viimeisen vuoden aikana. Me ollaan laitettu hulluja tavoitteita (kuten startata tänä syksynä heA:ta ja ehkä saada 50% tulos) ja onnistuttu ne saavuttamaan, vaikka viime vuonna tähän aikaan kisataso oli heC. Hyvä Mira, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Epäonnistuminen...

Treenisuunnitelmissa ja tasapainoisessa taloustilanteessa pysymisen epäonnistuminen. Sairastelut ovat hevosenomistamisen huonoin ja kallein puoli. Ja kaiken lisäksi se on äärimmäisen stressaavaa. Ja sydäntäsärkevää.

Todellisuus...

Hoivaamista ennen ja jälkeen ja vähän siinä välissäkin. Itse kun hoitaa niin saa sellaista mitä sattuu tulemaan. Ja huoltamista (ja huollon organisoimista) riittää. Varustehuoltoa, lihashuoltoa, hammashuoltoa, kaviohuoltoa, jalkahuoltoa, vesihuoltoa, hygieniahuoltoa ja sen semmoista pientä. Jos tallilta selviää kolmessa tunnissa sisältäen hevosen liikutuksen, niin hyvin menee. ;)

Ja sitten oma extrakuvani.

Elämys...

Selma on minulle se Elämäni Hevonen. Sen hellä ja herttainen luonne jaksaa ihastuttaa minua päivästä toiseen. Kun se osoittaa minulle välittävänsä, se saa sydämeni pakahtumaan. Sen kanssa koen henkeäsalpaavat maisemat, jännittävät retket, edustustehtävät, muiden ilahduttamiset... Selma on minulle terapeutti, personal trainer, ystävä ja kumppani. Syy ja seuraus. Ilman Selmaa elämäni olisi hyvin tyhjää. Nyt minulla on kaikki.

Haastan seuraavat blogit:

Selityksen makua

Suomenhevosten matkassa

Monipuolisesti suomenhevosella

Capital & Co

Annan Talli

Oppirahoja

Kisailta Kajaanissa takana ja minulla on tosi hyvä fiilis. Putkeenhan meillä ei kaikki mennyt, heB:stä tuli ensimmäinen hylkäys koulukisahistoriassa. Meille ei tullut mieleenkään, että korvahuppu aiheuttaa hylkäämisen maneesissa, mutta ei ulkokentällä. Ihan hyvä, että tämä pommi putosi täällä 1-tason kisoissa, eikä joulukuussa suunnitelmissa olevissa 2-tason maneesikisoissa Joensuussa! :D Tähän nyt voi jälkiviisastella kaikilla mahdollisilla kannustavilla lauseilla kuten
- Pitäsikö ne säännöt lukea?
- Kannattaako lähteä jos ei osaa lukea sääntöjä?
- Siitäs saitte, kun luulette näyttävänne hyvältä tyhmissä kamoissanne.

Hohoo. Ei jaksa vanhat yh:t lukea mitään. Maalaisjärjellä mennään ja joskus käy näin, että asiat on maalaisjärjenvastaisia. Eikä haittaa yhtään. Nimittäin Selma oli ihan todella rauhallinen ja rento kisapaikalla (mitä se jostain syystä tuolla Kuluntalahdessa aina on), se liikkui kivasti vaikka Mirasta se ekassa verkassa tuntui kamalalta (hössötti ja oli vino), pisteet olivat edelleen valtaosin 6,5 ja nähtiin sekin, että Mira sai kamalan stressin ja paineen alla kasattua itsensä aivan uskomattoman hienosti!

Hikoileva mammutti ja Hylkyhattu.

Saimme toki arvostelun myös tästä hylätystä radasta. Muuten se oli aivan kelpo rata (niin kuin tuomarikin tuumasi). Mutta ymmärrettävästi suoritukseen vaikutti se, että kun Mira oli aloittanut jo tehtävien ratsastamisen kuului se äänekäs "Korvahuppu!!", joka tottakai säikäytti, hämmensi ja pisti pasmat ratsastajalta aivan sekaisin. Tuomari ei siinä kohtaa reagoinut asiaan mitenkään ja Mira oli hetken pallo hukassa arpoessaan täytyykö rata keskeyttää vai ei. Ja unohti voltin (jota tuomari ei huomannut). Ja sitten neuvoteltiin pitkät tovit tuomarin kanssa minnekä tässä nyt ratsastetaan. Siinä vaiheessa olisin itse jo unohtanut koko loppuradankin, mutta Mira sai jatkettua ja keskityttyä rataan edeten siihen pisteeseen, että oli aika viimeisen laukannoston. Mira nimesi sen kohdan jo harjoitteluvaiheessa Kompa -nimellä, koska laukkaa ei nostakaan päädystä niin kuin toisessa suunnassa, vaan I:ssä. Siihen kompaan Mira sitten kaiken tämän härdellin jälkeen kaatui ja tuli toinen unohdus.

Radan jälkeen tuomari pyysi Miran juttusille ja kertoi sitten tosiaan hylsyn tulevan ja että muuten rata meni mukavasti. Ilman unohduksia radasta olisi tullut 60,7% ja unohduksilla 59,1% (voittaja sai 62,6% ja viimeinen sijoittunut 60,4%), joten ei paha ollenkaan. Tuomareita oli tässä luokassa kaksi, joiden kommentit olivat seuraavanlaiset:

Tuomari 1: "Hienosti esitetty. Laukka saisi pyöriä paremmin."
Tuomari 2: "Hevonen saisi olla vielä aktiivisempi takaa. Hyvää yhteistyötä! :)"

Joten en minä (kaikesta huolimatta) ihan urpo ole, kun sanon että Mira ratsastaa kauniisti ja sitä on ilo katsoa. Jopa niin kova ilo että jätän mieluumin itse ratsastamatta hevostani. :P

Noh, tällä kertaa onni oli siinä, että vastoin aiempia päätöksiämme starttasimme kaksi luokkaa. Näin ollen korjattiin pipo pois päästä ja puettiin kanget. Helppo A menikin sitten minun mielestäni aivan uskomattoman hyvin olosuhteisiin (Miran henkiseen tasapainoon) nähden. Ratsastaja nimittäin sisuuntui edellisen radan epäonnistumisesta kunnolla ja päätti ettei unohda yhtään mitään tulevasta radasta. Eikä muuten unohtanut! Pari rikkoa tuli laukassa, mutta muuten rata meni aivan superhyvin! Täytyy muistaa, että vuosi sitten kisattiin Kajaanissa heC ja heB eikä tänä keväänä ollut vielä puhettakaan, että kaareva ura olisi onnistunut vastalaukassa! Harjoituksissa Selma meni kolmikaariset laukkakiemurat puhtaasti molempiin suuntiin, mutta se oli tiedossa, että riski vaihdolle on suuri vielä tässä vaiheessa. Etenkin se vaihtaa mielellään oikeasta eli heikommasta laukasta vasempaan vastalaukkaharjoituksissa.

VIDEO heA Kenttäratsastusohjelma N:o 6

Pisterivi oli monimuotoinen. Tuomareita oli tässä luokassa vain yksi. Oikeassa kierroksessa olevasta ravivoltista tuli 7, joka oli paras numero. 6,5 tuli viidestä kohtaa, 6 kuudesta, 5,5 kahdesti, 5 kahdesti, yksi 4 kun oikeassa kierroksessa päädystä nousi väärä laukka ja 3 jälkimmäisestä kolmikaarisesta jossa vaihtoi laukan ja Mira nosti ravin kautta uuden. Pohkeenväistöistä tuli oikealle 6,5 ja vasemmalle 6 (jäntevämmin) ja ensimmäisestä kolmikaarisesta tuli 6 (parempaan tasapainoon), mikä on todella kova numero tässä vaiheessa koulutusta! Olen niin tyytyväinen! Prosentteja tuli 57,5% ja sijoitus oli odotetusti 4./5, voittajan saadessa 63,125% ja toisen joka oli myös viimeinen sijoittunut 62,917%.  Kommentti kyllä ällistytti positiivisessa mielessä:

"Ravissa jo mukava kantokyky, laukka vielä ei riittävän vahva tehtäviin. Hyvä tulee! :)"

Näittekö! Mukava kantokyky! En olisi uskonut tämänkään päivän koittavan että tuosta rivitalonmallisesta mäyräkoiratöyhtöhyypästä sanotaan jotain tuommoista ja että sanoja on koulutuomari! :D Kyllä on tädin päivät taas pelastettu pitkäksi aikaa.

Itsessäni huomasin jo alun alkaen hassun muutoksen, koska ensimmäistä kertaa en jännittänyt kisoihin lähtöä ollenkaan. Ehkä se kantakirjaussessio vei taas joksikin aikaa jännittämisen pois. Sen jälkeen ei tunnu miltään mitkään "painetut tulokset" vaikka kuinka huonosti menisi! Kuitenkin kun eilen seurasin muita kilpailijoita ja jo meidän kyydissä tullutta yhtä jännittäjää, tajusin että jotkut todellakin ottavat hyvin vakavasti jo 1-tason kilpailut. "Mitä muut nyt ajattelee kun tulokset ovat näin huonot?". Hassua. Itselläni kun ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä enkä koe sen vaikuttavan elämääni millään tavalla mitä muut minusta ajattelevat, niin en osaa kisoissakaan ottaa stressiä menestyksestä. Kyllä minä sen tiedän että varmasti meille hymistään ja pyöritellään silmiä, mutta meille myös hymyillään ystävällisesti, jutellaan ja kannustetaan. Jokaisen kisan prosentti tai tulos on minulle vain yksi helmi siinä nauhassa jota kutsutaan vaikkapa Selman kisauraksi. En alunalkaen osannut edes kuvitella sille minkäänlaista kisauraa ja jokainen kisa minne päästään on minulle arvokas jo sellaisenaan. Kyllähän me tiedämme sen kun ilmottaudumme helppoon A:han, että hevonen ei ole valmis sen tason ratsu. Ilmottaudumme ennemminkin väliarviointiin. Samaan aikaan Mira oppii mihin asioihin on kiinnitettävä huomiota jo ihan oman pyllynsä alla seuratessaan Selman reaktioita ja lisäksi saadaan tuo mainio paperi matkaan jossa joku ulkopuolinen arvioi. Tuomarihan ei sitten taas pysty näkemään kuinka hienosti kotona asiat onnistuu, hänen on arviotava tässä ja nyt. Meidän tehtäväksi jää seuloa sieltä arviot jotka koskevat tapahtuneita kämmejä ja asioita jotka tiedämme hevosen oikeasti osaavan ja sitten kiinnittää huomio niihin joista saamme apua treeneihin. Kotonahan kaikki sujuu aina paljon paremmin ja jos kisoissa ei kävisi "ennen kuin on valmis tähän luokkaan", niin sitten se valmis voisikin olla ei-niin-valmis kun tilanne kisoissa on uusi.

Enkä usko, että kukaan niin toimiikaan ettei käy keskeneräisenäkin kokeilemassa missä mennään. Mukavuusalueita on myös vähän venyteltävä, jotta kehitystä tapahtuu. Eikä minua ainakaan henkilökohtaisesti hävetä edes tuo hylkäys siellä tuloslistassa tai aiemminkaan saadut matalammat prosentit. Sattuuhan näitä, ihmisille. Lapset on kuitenkin terveitä, minä pystyn kävelemään, elämässä pyyhkii varsin mukavasti. Ei paina minun vaakakupissa kisatulokset ja toivoisin ettei painaisi nuorten ratsastajienkaan kupissa liikaa. :) Monenlaiset kokemukset tekevät viisaan ja ymmärtäväisen ihmisen. Niin minä sen ajattelen. Myös ne huonommat kokemukset. Syy miksi tästä nyt kirjoitan on se, että näin omin silmin kuinka toiset oikeasti ottivat raskaasti matalammat prosenttinsa ja häpesivät. Kuinka turhaa! Jos joku oikeasti pitää ulkopuolisena nolona sitä että joku osallistuu ns. tasoaan korkeampaan luokkaan, menee se minun mielestäni samaan kategoriaan sen äidin kanssa josta oli noloa laittaa lapselle heijastinliivi. :D